Historiaa ja toiminnan taustoja

Kun YK perustettiin maailmansodan jälkeen, sen ensimmäisenä ja tärkeimpänä tehtävänä oli kansainvälisten suhteiden vakauttaminen sekä rauhan rakentaminen mahdollisimman tukevalle perustalle.

YK on harjoittanut diplomatiaa sekä aseellisten konfliktien ehkäisemiseksi että niiden ratkaisemiseksi järjestön perustamisesta lähtien.

Vuosien 1945–2005 välisenä aikana YK:n tuella saavutettiin rauhanomainen ratkaisu yhteensä 170 aseellisessa konfliktissa.

Rauhaa ja turvallisuutta edistetään monin keinoin: ehkäisevän diplomatian, aseidenriisunnan, sanktioden, rauhantekemisen, rauhanturvaamisen, rauhaanpakottamisen sekä rauhanrakentamisen avulla.

Ensisijaisesti käytössä olevaa keinovalikoimaa yhdistää pyrkimys konfliktien ennaltaehkäisyyn. Se on YK:n kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden edistämistyön painopistealue, joka mainitaan järjestön peruskirjassa. Tavoitteena on estää kiistojen ja erimielisyyksien kehittyminen aseellisiksi konflikteiksi ja torjua konfliktien uusiutuminen.

Rakenteellisen konfliktinehkäisyn avulla pyritään puuttumaan perimmäisiin konflikteja aiheuttaviin tekijöihin, joita voivat olla esimerkiksi köyhyys, taudit, huumekauppa, ympäristöongelmat tai levottomuuksia ruokkivien luonnonvarojen, kuten timanttien, kauppa.

Esimerkkejä tästä pitkäjänteisestä työstä ovat muun muassa vaalitarkkailu, ihmisoikeustyö, demokratian ja oikeusjärjestelmän kehittäminen, kehitysyhteistyö, tiedotustoiminta, poliittisen tilanteen tarkkailu ja kansalaisyhteiskunnan voimavarojen lisääminen.

Ennaltaehkäisevien toimien lisäksi turvallisuusneuvosto voi YK:n peruskirjan seitsemännen luvun oikeuttamana valtuuttaa jäsenvaltioiden ryhmittymät käyttämään kaikkia keinoja rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi. Keinoihin kuuluu myös sotilaallinen toiminta.

Vaalit Mali
Rauhanturvaajat tukivat vaaleja Malissa vuonna 2013. Kuva: Marco Dormino / UN Photo.

YK:n peruskirja ei tunne rauhanturvaamista

YK:n peruskirja ei tunne rauhanturvatoimintaa nimeltä, mutta ensimmäiset rauhanturvaajat astuivat YK:n palvelukseen jo vuonna 1948. Rauhanturvaamisesta kehittyi keskeinen osa maailmanjärjestön toimintaa etenkin vuoden 1956 jälkeen.

Kylmän sodan vallitessa YK:n rauhanturvaaminen kehittyi keinona lieventää valtioiden välisiä jännitteitä ja konflikteja. Rauhanturvaajat tarkkailivat tilannetta kentällä ja raportoivat puolueettomina rauhansopimuksen vaatimusten edistymisestä. Se antoi diplomaateille aikaa käsitellä konfliktin perimmäisiä syitä ja löytää neuvotteluratkaisu.

YK:n rauhanturvaoperaatioiden määrä kasvoi käänteentekevästi 1990-luvulla. Myös rauhanturvaamisen luonne muuttui ratkaisevasti kylmän sodan jälkeen, kun turvallisuusneuvosto alkoi käyttää rauhanturvaamista yhä useammin valtioiden sisäisissä konflikteissa ja operaatiot laajenivat ja monimutkaistuivat.

Rauhanturvaamiseen alkoi liittyä yhä enemmän ei-sotilaallisia elementtejä ja toiminnan painopiste siirtyi sotilaallisista toimista siviilitoimiin, yhteiskunnallisen vakauden valvontaan ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Rauhanturvatehtäviin lähetettiin sotilaiden rinnalle yhä useammin siviilitoimijoita: poliiseja, politiikan asiantuntijoita, ihmisoikeus- ja vaalitarkkailijoita, pakolais- ja ihmisoikeustyöntekijöitä, kouluttajia sekä miinanraivaajia.

1990-luvulla YK ryhtyi toteuttamaan rauhanturvaoperaatioita yhdessä alueellisten organisaatioiden kanssa.

Vuonna 1988 YK:n rauhanturvajoukoille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto tunnustuksena niiden tekemästä työstä kansainvälisen rauhan puolustamiseksi.

YK:n maine rauhanturvaajana kärsi 1990-luvulla pahoja takaiskuja Somaliassa, Ruandassa ja Bosniassa, missä YK epäonnistui joukko- ja kansanmurhien estämisessä.

Somaliaan ja Bosnia-Hertsegovinaan rauhanturvaajat lähetettiin ennen tulitaukoa, ilman konfliktien osapuolten suostumusta sekä ilman riittäviä resursseja ja henkilöstöä. YK:n jäsenvaltiot eivät olleet valmiita sitoutumaan operaatioihin, ja toimintaa vaikeutti ristiriita rauhanturvaamisen ja rauhaanpakottamisen välillä.

Rauhanrakentaminen vauhtiin 1990-luvulla

Kylmän sodan jälkeen YK:ssa pohdittiin järjestön roolia uudessa turvallisuustilanteessa, jossa aseellisten konfliktien luonne oli muuttunut.

Aseelliset konfliktit olivat yhä useammin valtioiden sisäisiä, eivät valtioiden välisiä. Niiden syyt liittyivät politiikkaan, etniseen taustaan, uskontoon tai luonnonvarojen hallintaan. Uudenlaiset aseelliset konfliktit sisältävät usein vakavia ihmisoikeuksien ja humanitaarisen oikeuden loukkauksia.

Boutros Boutros-Ghali
Boutros Boutros-Ghali vuonna 1995. Kuva: J Schytte / UN Photo.

Sisällissodat, kansanmurhat ja etniset puhdistukset 1990-luvulla esimerkiksi Somaliassa, Ruandassa ja entisessä Jugoslaviassa vaativat yhteensä yli viiden miljoonan ihmisen hengen. Ne nostivat esille kysymyksen kansainvälisen yhteisön velvollisuudesta ja kyvystä puuttua valtioiden sisäisiin konflikteihin siviilien suojelemiseksi. Tapahtumat haastoivat YK:n perinteisen rauhanturvatoiminnan.

YK:ssa konfliktinjälkeinen rauhanrakentaminen otettiin ensimmäistä kertaa esille vasta vuonna 1992 silloisen pääsihteerin Boutros Boutros-Ghalin laatimassa Rauhanagenda-raportissa.

Rauhanrakentamisesta on sittemmin tullut jäsenmaiden laajalti hyväksymä ja tukema YK:n toimintamuoto rauhan ja turvallisuuden edistämiseksi. Pääsihteerin alulle panema rauhanrakennuksen kehitystyö on jatkunut tähän päivään asti.

YK on ollut keskeinen toimija kansainvälisessä rauhanrakennustyössä, joka on viime vuosina laajentunut.

Vuonna 2000 hyväksytyssä vuosituhatjulistuksessa jäsenvaltiot vakuuttivat pyrkivänsä tekemään YK:sta tehokkaamman rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjän asettamalla järjestön käyttöön sen tehtävien vaatimat resurssit. Vuosituhattavoiteta seuranneissa kestävän kehityksen tavoitteissa YK:n jäsenmaat sitoutuivat niinikään edistämään rauhanomaisia yhteiskuntia (tavoite 16).