Uhkaako brexit EU:n vaikutusvaltaa YK:ssa? Etenkin ihmisoikeuskysymyksissä voidaan ottaa takapakkia

EU:lla ei ole varaa menettää fokustaan tai vaikutusvaltaansa YK:ssa tässä maailmantilanteessa, totesi tutkija Richard Gowan haastattelussamme kesällä. Gowan arvioi, että Britannian lähestyvä ero uhkaa toteutuessaan kääntää EU:n keskustelun sisään päin ja unionille tärkeät teemat saattavat YK:ssa jäädä jalkoihin.

Gowan on European Council on Foreign Relations -ajatuspajan vanhempi tutkija ja tuotti keväällä raportin Britannian EU-eron seurauksista unionin vaikutusvallalle YK:ssa. Teema on erityisen ajankohtainen kun Britannia ja EU saivat aikaan alustavan sopimuksen erosta ja sopimuksen hyväksymisestä keskustellaan maan sisällä.

Miksi brexit on merkittävä YK-näkökulmasta?

Britannia on ollut yksi EU-politiikan ankkureista kylmän sodan päättymisestä asti. Eurooppalaiset diplomaatit pitävät brittikollegoitaan hieman vaikeina, brittidiplomaatit eivät aina pidä EU-koordinaation kautta toimimisesta. Mutta näiden pienten erimielisyyksien ohella Yhdistyneet kuningaskunnat on ollut johtohahmo EU:ssa kehityksen, ihmisoikeuksien ja YK-reformin suhteen – ja tietenkin se on yksi kahdesta turvallisuusneuvon eurooppalaisesta jäsenestä. Yleisesti ottaen Saksa on noussut yhdeksi EU:n ulkopolitiikan johtajista, mutta New Yorkissa Britannia ja Ranska ovat olleet ne kaksi johtavaa EU-valtaa.

Kun Britannia lähtee EU:sta – ellei silloin ole käytössä jonkinlaista mekanismia, joka hallinnoi lähtöä – EU kokonaisuutena tulee menettämään paljon osaamista ja vaikutusvaltaa. Myös Britannialle tilanne tuo ongelmia: britit ovat nojanneet EU:hun voimistavana voimana YK-diplomatiassa. Budjetti- ja yleiskokousneuvotteluissa tarvitaan niin monta ääntä kuin vain voi saada. Britannia on todella nojannut EU:hun saadakseen tukea. Eli molemmat puolet häviävät.

Miksi tämä on tärkeää juuri tämän päivän poliittisessa tilanteessa?

Monesta syystä. Ensinnäkin en usko, että Euroopassa osataan arvostaa riittävästi sitä, että YK hoitaa joitain EU:n suurimmista turvallisuushaasteista. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä esimerkiksi juuri YK-järjestöt, kuten pakolaisjärjestö UNHCR ja siirtolaisjärjestö IOM hoitavat siirtolaiskysymystä. Malissa ja Syyriassa on YK:n rauhanturvaajia. YK:n sovittelijat työskentelevät Jemenin ja Syyrian parissa. YK:lla on kasvavassa määrin merkittävä, vaikka usein epätäydellinen, rooli Euroopan turvallisuushaasteiden hoitamisessa. Eli Eurooppa tarvitsee vahvaa YK:ta, kyse ei ole vain arvoista tai jonkinlaisesta vaistonvaraisesta sitoutumisesta monenkeskisyyteen: YK on todella tärkeä EU:lle.

Lisäksi kehityskysymyksissä, rauhanturvaamisessa ja rauhanvälityksessä Britannia on ollut tärkeä uusien aloitteiden ajaja YK:ssa. 

Yleisesti ottaen uskon, että näemme kasvavaa taistelua vaikutusvallasta YK:ssa. Venäjä ja Kiina yrittävät muuttaa järjestön tapaa toimia ja tapaa, jolla se lähestyy ihmisoikeuksia ja kehitystä. Ei-länsimaiset vallat kasvattavat vaikutusvaltaansa YK:ssa. Se on luonnollista, eikä se itse asiassa ole asia, jota meidän tarvitsisi välttämättä vastustaa. Mutta meidän tulisi ymmärtää, että YK:ssa on nyt käynnissä taistelu ideoista ja vaikutusvallasta. EU:lla ei ole varaa menettää fokustaan tai vaikutusvaltaansa YK:ssa aikana, jolloin sen arvoja haastetaan New Yorkissa ja Genevessä ja YK:lla on tärkeä käytännön rooli Euroopan turvallisuudessa.

Jos ero toteutuu, mitkä tulevat olemaan brexitin pääasialliset vaikutukset EU:n vaikutusvallalle YK:ssa?

Tässä mielestäni täytyy erottaa lyhyen aikavälin vaikutukset ja syvemmälle menevät poliittiset vaikutukset. 
 
Lyhyellä aikavälillä vaikutukset näkyvät käytännön tasolla. Britannialla on tärkeä rooli EU:n taakanjaossa, etenkin kun käydään keskusteluja ihmisoikeuksista, sekä EU:n yhteisten kantojen muodostamisessa etenkin aloilla, joissa Britannialla on erityistä osaamista – kuten sanktioissa. Yksinkertaisesti jokapäiväisten poliittisten prosessien hoitamisessa ja sen kasvavan asiamäärän käsittelyssä, joka YK:n kautta kulkee. Britannialla – kuten myös Ranskalla, Pohjoismailla ja Alankomailla – on merkittävä rooli ihan vain prosessien ja arkipolitiikan hoitamisessa EU:lle. Kun Britannia lähtee EU-koordinaation kokouksista, eikä tule enää olemaan mukana yhteisten kantojen muotoilussa, tulee arkipäivän diplomatia yksinkertaisesti vaikeammaksi eurooppalaisille New Yorkissa ja Genevessä.

Mutta tämä on diplomaattinen ongelma, ei eksistentiaalinen kriisi EU:lle. Se vain tarkoittaa että EU-diplomaattien täytyy tehdä kovemmin töitä ja heidän täytyy alkaa ottaa itselleen niitä taakanjakotehtäviä, joita Britannia ennen hoiti. Uskon että brittidiplomaatit tulevat tekemään oikeasti töitä minimoidakseen vahingot. YK-diplomatia nojaa vahvasti henkilökohtaisiin suhteisiin, ja brittivirkamiehillä sekä New Yorkissa että Genevessä on hyvät työskentelysuhteet EU-kollegojensa kanssa. Eli uskon että kaikki tulevat tekemään kulissien takana töitä, jotta siirtymästä tulisi mahdollisimman helppo.

Mutta uskon että erolla tulee olemaan pidemmän aikavälin vaikutuksia EU:lle. Ilman Britanniaa Ranskan rinnalla pohjimmiltaan eurooppalaisen ryhmän johtajina on olemassa todellinen riski, että näemme EU:n hajoavan vaikeammissa poliittisissa kysymyksissä.

Nyt jo YK:ssa EU-koordinaatiossa on syntymässä ongelmia koherenssin suhteen. Eurooppalainen ryhmä ei ole koskaan ollut täysin koherentti, mutta viime aikoina esimerkiksi Unkari on tarkoituksellisesti hajottanut EU:n yhteisiä kantoja sellaisissa teemoissa kuin siirtolaisuus ja seksuaali- ja lisääntymisoikeudet. Myös Kreikka on blokannut Kiinaa koskevissa kysymyksissä yhteisiä kantoja Ihmisoikeusneuvostossa – luulen että Ateena on huolissaan taloudellisista suhteistaan Pekingin kanssa. Ja joissain hyvin herkissä viimeaikaisissa asioissa, kuten yleiskokouksen äänestyksessä koskien USA:n lähetystön siirtämisstä Jerusalemiin, EU ei kyennyt pysymään yhtenäisenä.

New Yorkin EU-diplomaattien parissa on aika paljon huolta siitä, että tällainen fragmentaatio tulee jatkumaan ja itse asiassa lisääntymään. Siinä missä ennen Britannia ja Ranska tekivät töitä yhdessä yrittääkseen pitää EU:n yhtenäisenä niin paljon kuin mahdollista, Ranska tulee nyt jäämään yksin tässä roolissa. Ja joissain asioissa, kuten Lähi-idän rauhanprosessin suhteen, Ranskan ja etenkin Keski-Euroopan välillä on aika suuria politiikkaeroja.

Pitkällä aikavälillä on siis todellinen fragmentaation riski. Eurooppalaisten de facto -johtajana New Yorkissa Ranskalle jää todella suuri taakka yrittää pitää eurooppalaiset yhtenäisinä. Eikä se välttämättä ole rooli, jonka Ranska haluaisi ottaa.

Tämä herättää myös kysymyksiä siitä, kuka muu voisi ottaa johtoroolin. Saksa on mielestäni panostanut läsnäoloonsa YK:ssa ja on huomattavasti vahvistanut YK-diplomaattikuntaansa viime vuosina, joten se voi auttaa. Mutta luulen että tässä on laajempi haaste eurooppalaisille maille, jotka uskovat vahvasti YK-järjestelmään, kuten Suomelle ja muille Pohjoismaille sekä Alankomaille. Haaste investoida lisää YK-diplomaatteihin New Yorkissa, yleisesti yrittää pitää EU yhtenäisenä ja edistää sitä, että EU määrittelee keskustelun suuntaa sen sijaan että se on aina puolustuskannalla.

Mikä on pahin ja mikä paras mahdollinen skenaario?

Pahin on kaksiosainen: tilanne, jota monet eurooppalaiset diplomaatit pelkäävät on se, että Britannia lähtee EU:sta eikä löydä vaihtoehtoista ulkopoliittista identiteettiä ja jää automaattisesti hyvin lähelle Yhdysvaltoja. Luulen että monilla diplomaateilla on vielä vahvoja muistoja vuodelta 2003 Irakin sodasta, kun Britannia tavallaan käveli pois Ranskan ja muiden luota ja pysyi Bushin hallinnon lähellä Irakin sodan suhteen.

Etenkin vuoden 2017 alkupuolella diplomaattikunnan parissa huolehdittiin siitä, että Lontoo hakiessaan kauppasopimusta Yhdysvaltojen kanssa siirtyisi todella vahvasti tukemaan Yhdysvaltojen positioita YK:ssa. Tämä on huolestuttavaa etenkin kun ottaa huomioon, että Trumpin hallinto ottaa YK:ssa kantoja, jotka tekevät kaikkien – mukaan lukien brittien – olon aika epämukavaksi.

Eli Britannia saattaa kääntyä vahvasti Yhdysvaltoihin päin. Samaan aikaan EU:n sisällä tapahtuu fragmentaatiota, ja jotkin keskieurooppalaiset maat saattavat seurata Britanniaa ja hajottaa EU:n yhteisiä kantoja. Näin voi kuvitella EU:n vaikutusvallan YK:ssa murenevan hiljalleen. Tämä on se pahin uhkakuva.

Parhaassa tapauksessa taas ei pysyttäisi aivan vanhoissa kuvioissa, mutta britit päättäisivät, että he eivät halua olla pelkästään Trumpin apureita New Yorkissa. Sen sijaan he etsisivät YK-keskusteluissa asemaa tavallaan USA:n ja EU:n välissä. Itse asiassa monissa asioissa Britannian todellinen vaisto olisi pysyä lähempänä EU:ta ja Ranskaa kuin Trumpin hallintoa. Ja itse asiassa olemme nähneet Iranin pakotekeskustelun ja Jerusalem-äänestyksen kohdalla, että brittien on aika vaikea liittoutua Yhdysvaltojen kanssa ja he pysyvät mieluummin EU:n lähellä. 

Myös turvallisuusneuvostossa Ranska ja Britannia aina kiistelevät niin kuin vanha aviopari ja niillä on tietyt toistuvat erimielisyydet. Britit esimerkiksi tahtoisivat, että YK tekisi enemmän Somaliassa, ja Ranska haluaisi että YK tekisi enemmän ranskankielisessä Afrikassa. Näistä jokapäiväisistä eroavaisuuksista huolimatta ranskalaiset ja brittiläiset diplomaatit yleisesti ottaen ovat aika myötämielisiä toisiaan kohtaan turvallisuusneuvostossa.

Eli se mitä toivon näkeväni on Britannia, ottaa etäisyyttä EU:hun muodollisesti, mutta silti tekee töitä käytännön tasolla tiedonjaon suhteen ja yhteisten asioiden edistämiseksi YK:ssa. Tämä tapahtuisi joko jonkinlaisten virallisten kanavien kautta – EU:n ulkosuhdehallinnon kautta, yhdessä Saksan ja Ranskan kanssa niin sanotussa E3-formaatissa tai samanmielisten eurooppalaisten maiden ryhmien, kuten Pohjoismaiden, kanssa.

Se alue, jolla olemme nähneet positiivista kehitystä viimeisten 5-6 vuoden aikana, on Britannian ja Pohjoismaiden yhteistyö. Jotkut skandinaaviset diplomaatit EU:ssa sanoivat, että brexit tulee ottaa tilaisuutena parantaa Pohjoismaista yhteistyötä, koska valtaosassa asioita pohjoismainen ryhmä ja Alankomaat ovat lähellä Britanniaa ja mailla on paljon yhteisiä intressejä.

Millä YK:n työn osa-alueilla brexit tulee tuntumaan eniten?

Raportissani alleviivasin kolmea osa-aluetta: kehitys, ihmisoikeudet ja turvallisuus. New Yorkissa ja Genevessä huolta kannetaan turvallisuusneuvostosta ja ranskalais-brittiläisestä yhteistyöstä. Brexit voi johtaa Britannian ja Yhdysvaltojen etääntymiseen Ranskan ja muun Euroopan linjoista turvallisuusneuvostossa. Se on vaarallista, mutta kuten sanoin se on riski, joka hermostuttaa kaikkia – mukaan lukien brittejä. On mahdollisesti ongelmallista, jos ajan myötä näemme kasvavan railon anglosaksisten ja keskieurooppalaisten välillä.

Mutta EU-koordinaation osalta merkittävimmät osa-alueet ovat ihmisoikeudet ja kehitys. Korkein riski on ihmisoikeuksien osalta. Sekä New Yorkissa että Genevessä Britannia on ollut todella vahva johtaja monissa ihmisoikeuskysymyksissä. Brittidiplomaatit tekevät paljon taakanjakotehtäviä EU:ssa ja kolmannessa komiteassa.

Briteillä on lähes vertaansa vailla olevat verkostot ei-länsimaisten diplomaattien kanssa ihmisoikeusneuvostossa. Se tarkoittaa sitä, että briteillä on todella tärkeä rooli EU:n positioiden edistämisessä Genevessä. Hänen mielestään ainoa maa, jolla on jokseenkin yhtä vahvat verkostot, on itse asiassa Portugal. Ja Portugal painottaa enemmän sosiaalisia ja taloudellisia oikeuksia.

Eli kun tarve on saada maat yhdistettyä Syyrian kaltaisissa tapauksissa, Britannia on aika keskeinen. Jos otetaan Britannia pois EU-koordinaatiosta, etenkin on riski että EU menettää merkitystään ihmisoikeuskeskusteluissa. Ja on riski, että ilman Britannian läsnäoloa tietyt maat ajavat EU:ta ottamaan vähemmän vahvoja kantoja, pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Niin on tapahtunut aiemminkin. Uskon että tämä on suuri huoli etenkin Pohjoismaille.

Kehityskysymykset ovat hieman monimutkaisempi tapaus. Se millä on eniten väliä on kehityspolitiikassa on oikeastaan raha. Britannia vaikuttaa sitoutuneelta jatkamaan sekä YK:n että Maailmanpankin huomattavaa rahoitusta. Britannia on lailla sitoutunut 0,7 % tavoitteeseen, ja niin kauan kuin Lontoo pysyy tässä sitoumuksessa, Britannia tulee käytännössä olemaan suuri tekijä kehityspolitiikassa.

Ja diplomatian osalta luulen, että Britannia tulee aina löytämään tapoja koordinoida muiden suurten kehitysrahoittajien, kuten Saksan ja Pohjoismaiden kanssa. Sen ei tarvitse tapahtua EU-koordinaation kautta, se voi tapahtua myös OECD:n, Maailmanpankin tai UNDP:n hallintoneuvoston kautta. 

Kuitenkin jos katsomme kehityspolitiikkaa New Yorkissa, alamme nähdä muutoksia. Näemme että Kiina etenkin painostaa kehitysmaita ja pääsihteeri Guterresia siirtääkseen keskustelua kehityksestä poispäin länsimaisesta mallista – joka painottaa ehdollisuutta – kohti kiinalaista mallia, joka painottaa “one belt one road” -logiikkaa ja win/win-yhteistyötä. Luulen että seuraavien 5–10 vuoden aikana näemme Kiinan, joka on muuttumassa paljon itsevarmemmaksi YK:ssa, alkavan vaatia että YK:n pitäisi alkaa ylistää ja toteuttaa kiinalaista mallia kehityksestä. Kaikkien EU:n kehitysrahoittajamaiden on pakko kamppailla tämän kanssa tulevaisuudessa. Ja jos Britannia ja EU-maat eivät koordinoi yhdessä, tulee olemaan paljon vaikeampaa torjua tätä hyvin päättäväistä yritystä kirjoittaa kehityspolitiikan säännöt uudelleen.

Mikä on etenkin Kiinan ja Venäjän sekä muiden nousevien maiden rooli?

Ei-länsimaiset maat ovat oikeutetusti ja väistämättömästi saamassa lisää vaikutusvaltaa YK:ssa. Ja se saattaa tehdä eurooppalaisten diplomaattien elämän vaikeammaksi – oli ehdottomasti vaikeampaa saada neuvoteltua kestävän kehityksen tavoitteet kuin vuosituhattavoitteet, koska ei-länsimaiset maat todella halusivat äänensä kuuluviin. Mutta yleisesti ottaen meidän tulisi olla iloisia siitä, että Kiina ja muut tahtovat tehdä töitä YK:n kautta, emmekä näe täydellistä kansainvälisen järjestelmän fragmentaatiota.

Afrikkalaiset maat taas ovat paljon itsevarmempia mantereensa rauhanturvaamista koskevissa keskusteluissa. Se on heidän oikeutensa – ja ainoa tapa, jolla saadaan pitkän aikavälin vakautta aikaan esimerkiksi Malissa, on se että afrikkalaiset maat ottavat johtoaseman alueellisen vakauden kehittämisessä.

Venäjän osalta näemme nyt aika tylyä vallan pönkittämistä turvallisuusneuvostossa ja vähän laajemminkin. Tämä ei liity niinkään laajempiin muutoksiin globaalissa järjestelmässä, venäläiset yksinkertaisesti tuntevat etteivät saaneet 1990 ja 2000 -luvuilla ansaitsemaansa arvostusta mm. Kosovon ja Libyan kysymyksissä. 

Presidentti Putin haluaa palauttaa Venäjän eräänlaisen oikeuden olla yksi YK:n keskeisistä voimista. Uskon että hän pitää Syyriana testitapauksena tälle ja katsoo – ei mielestäni täysin väärin – että Venäjä on voittanut diplomaattisen taistelun Syyriasta. Hänestä länsimaisten valtojen olisi nyt aika paitsi tehdä kompromisseja Syyrian tulevaisuuden suhteen, myös yleisemmin osoittaa enemmän kunnioitusta Venäjää kohtaan turvallisuusneuvostossa. Yhdysvallat, Britannia ja Ranska eivät ole vielä valmiita tekemään kompromisseja tällä tasolla ja se alkaa todella vaikuttaa yleisemminkin turvallisuusneuvostoon. Näemme jo hajaantumista muidenkin kuin Syyrian ja Lähi-idän osalta, myös esimerkiksi Haitin rauhanturvakysymyksiä koskien on ollut yllättävän ikäviä taisteluita Venäjän ja lännen välillä. YK:ssa on nyt meneillään valtataistelu.

Kiinan kohdalla tilanne on erilainen. He pysyvät aika varovaisina turvallisuusneuvostossa, elleivät heidän suorat intressinsä ole uhattuna esimerkiksi Korean tai Etelä-Sudanin osalta – jälkimmäisessä Kiinalla on energiaintressejä. Yleisesti ottaen Peking tahtoo välttää hankaluuksia turvallisuusneuvostossa ja valtaosan ajasta se pitää matalaa profiilia – ja tekee jopa aika tuottavaa yhteistyötä eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten kanssa päämääriensä osalta. Uskoakseni Peking tunnistaa, että pitkällä aikavälillä YK on potentiaalinen väline sen globaaliin johtajuuteen liittyvien haaveiden edistämiseen.
 
Kiitos presidentti Trumpin Pariisin sopimusta koskeva päätöksen, Kiinan jo oikeastaan tunnustetaan olevan yksi sopimuksen päätakaajista ja maa on saanut paljon poliittista pääomaa siitä. Peking on vakuuttunut, että sen kehitysstrategia toimii ja se on tulevaisuuden tie. Maa on itsevarmempi kehitysyhteistyötä ja ihmisoikeuksia koskien, ja suoraan sanottuna monet kehittyvät maat pitävät tätä houkuttelevana. Kiina saa suuria määriä G77-ryhmän maista pitämään esillä haluamiaan näkökohtia kehitystä koskevissa keskusteluissa YK:ssa. Mutta ei taas: pidä olla romanttinen tämän suhteen, Ranska ja Britannia ovat myös usein antaneen puhepohjia kehittyville maille ja ranskalaiset ovat aina pyrkineet manipuloimaan ranskankielisen Afrikan maita onnistuneestikin. Mutta nyt Kiina muokkaa näitä keskusteluja uusiksi. 

Kiina on alkanut esittämään omaa ihmisoikeuskäsitystään tukevia päätöslauselmia ihmisoikeusneuvostossa. Nyt vielä jos EU ja Yhdysvallat yhdessä vastustavat kiinalaisia aloitteita, Kiina perääntyy vähän ja tekee kompromisseja päätöslauselman kielen suhteen. Kiina ei halua tappeluita. Venäjä taas haluaa tappeluita YK:ssa, koska se pitää taisteluiden aloittamisesta ja niiden voittamisesta. Kiina taas haluaa ikään kuin nousta tavalla, joka vahvistaa sen luonnollisen suurvalta-aseman.  

Joka tapauksessa Kiinan tapa tehdä diplomatiaa YK:ssa on muuttunut valtavasti viimeisen 10 vuoden aikana. Kiina on muuttunut hyvin passiivisesta hyvin itsevarmaksi YK:ssa. Arvioni on, että tämä prosessi toistuu ja vauhdittuu seuraavan vuosikymmenen aikana. 10 vuotta tästä päivästä Kiina ei tule olemaan yhtä varovainen esimerkiksi turvallisuusneuvostossa. Tämä on diplomatian houkutus. Kiina jatkaa nousuaan ja eurooppalaisten ja muiden maiden on valmistuttava tähän todellisuuteen huolella.

Miten EU voi parhaiten vastata tähän ja vaikutusvallan vähenemisen uhkaan YK:ssa brexitin jälkeen?

Tätä kannattaa miettiä vaiheittain.

Se mitä EU:n ei pidä tehdä, on rakentaa seuraavat pari vuotta mutkikasta sisäistä keskustelua siitä, miten se tulee koordinoimaan itseään YK:ssa brexitin jälkeen. EU:lla on ongelma YK:ssa – Lissabonin sopimuksen oli tarkoitus ratkaista se, mutta näin ei käynyt – ja se koskee sitä, että EU-diplomaatit viettävät valtavan määrän ajastaan sisäisissä keskusteluissa New Yorkissa ja Genevessä. Ennen Lissabonin sopimusta New Yorkissa pelkästään EU-koordinointia varten pidettiin noin 500 kokousta vuodessa. Käsittääkseni tämä ei ole vähentynyt sopimuksen myötä merkittävästi, vaikka Euroopan ulkosuhdehallinto tekeekin hyvää työtä peruskoordinoinnin osalta. 

Pelkään että osin brexitin takia, mutta myös koska maat kuten Unkari haastavat EU:n ihmisoikeuskantoja, EU saattaa kääntyä yhä enemmän sisäänpäin ja viettää entistä enemmän aikaa sisäiseen kiistelyyn kuin siihen, että se edistäisi agendaansa laajemmin YK:ssa.

Mielestäni on tärkeää, että ne EU-maat jotka todella välittävät YK-asioista vahvistavat lähetystöjään New Yorkissa ja Genevessä. Ensisijaisesti se tarkoittaa uusien diplomaattien palkkaamista työskentelemään mm. ihmisoikeus- ja kehityskysymysten parissa ja ihan vain varmistamaan, että huoneessa on vahvoja EU-ääniä, kun esimerkiksi kehitysjärjestelmän tulevaisuudesta keskustellaan.

Tällä hetkellä Britannialla ja Ranskalla on noin 40 työntekijää lähetystöissään, Saksalla on myös aika iso lähetystö. Suomen kaltaisilla mailla on noin 15 kansallista diplomaattia ja lisäksi paikalta palkattuja. Näiden 15 ihmisen ei inhimillisesti voi olettaa kattavan kaikkia agendalla olevia asioita. Mielestäni meidän pitää saada yhteistyössä ulkosuhdehallinnon ja EU-maiden kanssa hyviä EU-diplomaatteja kompensoimaan Britannian lähtöä. Näin voimme taata sen, että eurooppalaiset lisäävät panoksiaan keskusteluissa. Hankitaan lisää hyviä suomalaisia, tanskalaisia ja hollantilaisia YK:hon.

Ja tämän lisäksi – riippuen siitä, miten brexit-neuvottelut menevät – tulee etsiä käytännönläheinen tapa toimia brittien kanssa seuraavien 2–5 -vuoden ajan. Sovitaan tiedonjakokäytännöistä, järjestetään strategianpohtimissessioita yhdessä, yritetään saada aina kun mahdollista EU ja Britannia toimimaan yhdessä. Ei millään hirveän byrokraattisella tavalla, eikä jokaisessa asiassa – emme esimerkiksi tarvitse yhteistä kantaa koskien kamelin vuonna sitä, suositaanko yksi- vai kaksikyttyräisiä kameleita. Mutta tärkeimmissä ihmisoikeuskysymyksissä, turvallisuudessa, rauhanturvakysymyksissä, YK-reformissa ja budjettiasioissa mitä tiiviimpää ja käytännönläheisempää yhteinen koordinointi voi olla sitä parempi. Vahvempi EU – vankka EU:n ja Britannian välinen koordinaatio.

Britannian on käsiteltävä itse se, miten he aikovat kompensoida EU:n poliittisen tuen puuttumisen YK:ssa. Etenkin budjettikysymyksissä ja muissa asioissa, joissa on tehty läheistä yhteistyötä. Luulen että heidän täytyy vahvistaa New Yorkin ja Geneven lähetystöjään.

Mutta tämä on kaikki kovin eurosentristä. Toinen kysymys on sitten EU:n ja Britannian yhteistyö samanmielisten maiden kanssa. Monelle Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maalle alkaa käydä epämiellyttäväksi tapa, jolla Kiina dominoi keskustelua. Eurooppalaisten maiden pitää todella verkostoitua ei-länsimaisten maiden kanssa mm. ihmisoikeuskysymyksissä. 

Sitten on vielä kaksi vaikeaa kysymystä: Mitä me teemme Venäjän suhteen? Ja miten teemme töitä Kiinan kanssa? 

Venäjän osalta, vaikka se tekee oloni epämukavaksi, on uskoakseni oltava hyvin pragmaattinen. Syyrian osalta esimerkiksi taistelu käytiin ja nyt se on hävitty. Kaikki ovat vastuussa siitä, että pahensivat YK:n kautta konfliktia, joka on maksanut satojen tuhansien ihmisten hengen. Kaikki ovat tässä päätyneet olemaan pahiksia. Me tarvitsemme nyt asteittaista liennytystä Venäjän kanssa. Uskon että jos voimme helpottaa tilannetta Syyrian osalta, yleisesti ottaen välit Venäjään tulisivat olemaan vaikeat mutta hallittavissa. 

Ja mielestäni nyt on muitakin mahdollisuuksia, kuten rauhanturvaajien saaminen Ukrainaan. Se on kaukainen vaihtoehto, mutta ehkä voisimme päästä takaisin tilanteeseen, jossa meillä on vaikeat mutta rakentavat suhteet Venäjään YK:ssa. Se on mielestäni erittäin tärkeää. Olen sanonut ennenkin, että tämä on yksi alue, jossa Suomella on erityinen rooli. Se on yksi EU-maista, jotka ymmärtävät Venäjää hyvin, mutta toisin kuin jotkut maat, se ei ole liian pehmeä Venäjää kohtaan. Teillä on Ahtisaaren perinne monenkeskisestä diplomatiasta Venäjän kanssa, ja se tulisi pitää hengissä. Suomalaisilla voisi olla tärkeä rooli tässä liennyttämiseen tähtäävässä prosessissa, ja se olisi todella tärkeä panos työssä, joka pyrkii parantamaan YK:n nykytilaa.

Kiinan suhteen emme voi taas nähdä suhteita maan kanssa nollasummapelinä. Ei ole mitään järkeä yrittää estää Kiinaa saamasta vaikutusvaltaa YK:ssa, se on sama kuin yrittäisi estää vuorovettä nousemasta. Toisaalta meidän ei pitäisi mennä siihen ansaan, että uskomme Pekingin retoriikkaa win-win -ratkaisuista ja annamme periksi ihmisoikeusnormeista ja arvoistamme vain saadaksemme elää rauhassa kiinalaisten kanssa.

Mielestäni meidän pitää tehdä yhteistyötä asioissa, jotka ovat yhteisiä intressejä. Ilmasto on näistä suurin. YK:n rauhanturvaaminen on toinen alue, jossa voimme tehdä paljon yhteistyötä Kiinan kanssa joistain politiikkaeroista huolimatta.

On varmistettava että se, mitä tarjoamme kehittyvälle maailmalle YK:n kautta avun ja muun muodossa, on uskottavaa, tehokasta ja houkuttelevaa.

Meidän täytyy pitää yllä painetta kestävän kehityksen tavoitteiden suhteen. Näyttää, että olemme valmiita toteuttamaan ne sitoumukset, joita tavoitteista sovittaessa teimme. Etenkin nyt, kun näyttää siltä että olemme menossa väärään suuntaan kestävän kehityksen tavoitteiden suhteen. Eurooppalaisten rahoittajien tulee pitää rakentava rooli Agenda 2030:n osalta, sen sijaan että tila vain luovutetaan Pekingille. 

Mikä on Pohjoismaiden rooli? Ja mitkä ovat neuvosi EU-puheenjohtajuuden kesällä 2019 saavalle Suomelle?

Tässä on useampi taso: ideoiden ja arvojen taso sekä EU-puheenjohtajuuteen liittyvä käytännön diplomatian taso. 
 
Ideoiden tasolla on huomattava, että Britannian yksi suurimmista panoksista EU:ssa viime vuosikymmeninä on ollut älyllinen. Vaikka jätettäisiin huomioimatta raha ja turvallisuusneuvostopaikka, Britannia on ollut todella keskeinen siinä, että se tuo ideoita, jotka on usein kehitetty London School of Economicsissa tai ajatuspajoissa kuten Overseas Development Institutessa, ja tavallaan kääntää ne käytännön politiikaksi New Yorkissa. Britannialla tulee jatkossakin olemaan se sisäinen kapasiteetti, mutta älyllisen agendan edistämisen osalta YK:ssa Pohjoismaat, jotka ovat olleet aina aika lähellä Britanniaa, tulevat olemaan keskeisemmässä roolissa hyvän ajattelun edistäjinä. Eri teemoissa konfliktinehkäisystä kehitykseen. Suomi tekee nyt esimerkiksi tekoälyn parissa tehtävän monenkeskisen yhteistyön osalta hyvää työtä. Ja teillä on resursseja täällä, kuten YK-yliopiston (UNU) kehitystaloustieteen tutkimuslaitos ja muutenkin todella hyvät kontaktit yliopistoihin ympäri maailman. Teidän pitäisi nyt ajaa älyllistä agendaa eteenpäin, uskon että tällä on tärkeä rooli. Näissä keskusteluissa ideoilla voi joskus olla enemmän väliä kuin rahalla.

Arvot: tämä on erittäin herkkä kysymys, mutta uskon että on tärkeää, että aikana jolloin sekä ulkoiset tekijät kuten Kiina että jotkin EU-maat kuten Unkari haastavat EU:n arvoja, Pohjoismaiden täytyy seistä näiden sitoumusten takana ja pitää EU-koordinaation sisällä yllä painetta pitäytyä vahvoissa kannoissa ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksissä. 

Pahimmassa tapauksessa, jos on mahdoton saada aikaan EU:n yhteisiä kantoja, joilla olisi jotain arvoa, Pohjoismaiden ja muiden liberaalien maiden ei tulisi pelätä joskus rikkoa EU-koordinaatiota ja toimia yksin. Suoraan sanoen jos Unkari ei halua olla rakenta esimerkiksi siirtolaiskysymysten suhteen, emme voi jatkuvasti odottaa heidän muuttuvan. Ja Pohjoismailla on rooli arvojen puolustajana. Mitä enemmän voimme tehdä konsensuksen kautta, sitä parempi, mutta joskus on seistävä periaatteidemme takana.  

On ikävä kyllä vaikea arvioida, mikä on Suomen rooli EU-puheenjohtajana välittömän brexit-haasteen hallinnoijana, ennen kuin tiedämme minkälaiset EU:n ja Britannian koordinaation peruslinjat tulevat olemaan. Ja jos rehellisiä ollaan, YK-koordinaatio ei ole vaikeimpia asioita brexit-neuvotteluissa, esimerkiksi Irlannin kysymykseen, kalastusoikeuksiin tai tulliunioniin verrattuna. YK-koordinaatiossa on käytännössä vain kyse diplomaateista jotka puhutat diplomaateille, joten se ei ole vaikein asia ratkaista niin kauan kun on diplomaatteja ja kaikki eivät ole muiden neuvottelujen kulun takia myrkyllisellä tuulella. 

Emme vielä tiedä tuleeko maaliskuuhun 2019 mennessä olemaan sovittuja tapoja hoitaa tiedonvaihto ja strategiakeskustelut EU:n ja Britannian välillä. Koskien Suomen puheenjohtajuutta, voi olla että hyvin taitavan New Yorkin YK-lähettiläänne käsissä suomalaisten, EU:n ulkoasiainhallinnon ja brittien pitää vain istua yhteen ja sanoa, että mitkä ovat meidän yhteistyömme ad hoc -säännöt. Maaliskuusta lähtien tarvitaan tapoja elää yhdessä seuraavat 3-6 -kuukautta, ja se voi hyvin lähteä käytönnönläheisestä yhteisestä koordinaatiosta. Täytyy pitää huolta siitä, että tällöin kesken olevat asiat, esimerkiksi jokin ihmisoikeuksia koskeva kokonaisuus, josta brittivirkamies vastaa, siirtyy selkeästi jollekulle EU:ssa. Todella perusasioita, mutta perusasiat takaavat että prosessit menevät oikein – jos näin ei tapahdu, ongelmat alkavat.

Artikkelin tuottamiseen on saatu Ulkoministeriön Eurooppatiedotustukea.

 

 


Julkaistu: 15.11.2018