Ihmisoikeuksien historiaa

Nykyisin voimassa oleva ihmisoikeuksien normisto laadittiin toisen maailmansodan jälkeen. Sodan tapahtumat ja erityisesti natsi-Saksan toiminta loivat tarpeen laatia kansainvälisesti sitovia sopimuksia rauhan ja turvallisuuden takaamiseksi.

Ihmisoikeudet ovat:

  • yleismaailmallisia, eli universaaleja. Ne kuuluvat saman sisältöisinä kaikille maailman ihmisille ja ovat voimassa kaikkialla. 
  • luovuttamattomia, niitä ei voida poistaa keneltäkään, ei edes henkilön omalla päätöksellä.
  • toisiinsa liittyviä ja toisistaan riippuvia. Yhden oikeuden edistämisellä on suotuisia vaikutuksia muiden oikeuksien toteutumiseen. Vastaavasti yhden oikeuden loukkaus vaikuttaa usein kielteisesti muiden oikeuksien toteutumiseen.
  • perustavanlaatuisia. Vain kaikkein tärkeimmät oikeudet on nimetty ihmisoikeuksiksi.

Luonnonoikeudesta valituksen aikaan

Ensimmäiset viitteet ihmisoikeusperustaisesta ajattelusta on löydettävissä suurista uskonnoista ja kulttuureista. Ihmisten oikeudenmukainen kohtelu, heikompien puolustaminen ja vääryyttä vastaan toimiminen ovat olleet kautta aikojen periaatteita, joita on kirjattu eri uskontojen oppeihin. Ihmisen oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyviä pohdintoja on löydettävissä myös ihmiskunnan varhaisesta aatehistoriasta, joskin tuolloin ihmisoikeudet olivat enemmän moraalin tai filosofian kuin oikeustieteen käsite.

Kohti nykyistä muotoaan ihmisoikeusajattelu kehittyi 1600-luvulla liberalistisessa ajattelussa, jolloin korostui ajatus luonnonoikeudesta (natural rights). Jokaisella ihmisellä katsottiin olevan synnynnäisesti tiettyjä perustavanlaatuisia oikeuksia, jotka edeltävät valtion olemassaoloa ja joiden turvaamiseen valtion oikeutus perustui.

1700-luvun ja valituksen ajan myötä muotoutui näkemys yksilön ja valtion suhteesta, jossa valtioiden oikeutuksen katsottiin perustuvan yksilöiden vapaaseen tahtoon. Oikeus vapauteen, omaisuuteen, henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja sorron vastustamiseen katsottiin olevan luovuttamattomia ja näiden vapausoikeuksien kunnioittamiseen valtioiden toimivalta rakentui.

Juridiksi sopimusperustaisiksi oikeuksiksi nämä oikeudet alkoivat kehittyä erityisesti Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen (1776), Ranskan ihmisoikeuksien julistuksen (1789) sekä Yhdysvaltojen ihmisoikeusasiakirjan (Bill of Rights, 1791) vaikutuksesta. Näissä asiakirjoissa korostui käsitys siitä, että valtion valta perustuu yksilöiden (kansalaisten) omaehtoiseen suostumukseen ja vapaaseen tahtoon.

1800-luvulla kansojen itsemääräämisoikeuden ja yhteiskuntasopimuksen nousu yhdessä valtioiden itsenäisyysjulistusten kanssa syvensivät ajatusta valtion ja kansalaisen välisestä suhteesta. Tärkeä merkkipaalu ihmisoikeuksien kehityksessä oli myös orjuuden kieltäminen.

Ensimmäinen valtiollinen asiakirja oli 1200-luvulla laadittu Magna Charta, jossa määriteltiin hallitsijan ja alamaisten suhteita.

Harvojen etuoikeksista kaikkien ihmisoikeuksiksi

Yksilön oikeudet määräytyivät vuosisatojen ajan henkilön sukupuolen, syntyperän, rodun, yhteiskunnallisen aseman tai muun henkilökohtaisen ominaisuuden perusteella. Ajatus ihmisoikeuksista yleismaailmallisina, kaikille yhtäläisesti kuuluvina oikeuksina vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Ihmisoikeudet kirjattiin ensimmäistä kertaa kattavasti ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka YK:n yleiskokous hyväksyi 10.12.1948. Yksikään YK:n silloisista 58 jäsenvaltiosta ei äänestänyt julistusta vastaan. Kahdeksan jäsenmaata (Etelä-Afrikka, Saudi-Arabia, Neuvostoliitto, Valko-Venäjä, Ukraina, Jugoslavia, Tšekkoslovakia ja Puola) pidättäytyi kuitenkin äänestämästä. Julistuksesta muodostui määritelmä sille, mitä ihmisoikeuksien käsitteeseen sisältyy.

YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatimisen yhteydessä otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa sukupuolineutraali termi ihmisoikeudet erotuksena aiempaan ilmaisuun man's rights, joka kapeasti ajateltuna koski vain miehiä.

Wienin ihmisoikeuskokous vuonna 1993. Mielenosoitus Wienin konferenssikeskuksen ulkopuolella. Kuva: A Rauscher / UN Photo.