15.3.2011
Pohjois-Afrikan yli on lyhyessä ajassa pyyhkäissyt ennennäkemätön kansannousu- ja demokratisoitumisaalto, jota on merkittävyydessään verrattu Euroopan murroskauteen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Tunisian ja Egyptin johtajat ovat jo joutuneet väistymään sivuun kansan painostuksesta, mutta Libyaa yli 40 vuotta itsevaltaisesti hallinnut eversti Muammar Gaddafi pitää kiinni yksinvaltiudestaan tarrautumalla voimakeinoihin.
Tällä hetkellä Libyassa on käynnissä tosiasiallinen sisällissota, jossa arvioidaan kuolleen noin 1000 - 6000 ihmistä. Jopa yli miljoona ihmistä on avun tarpeessa. Taisteluja käydään eri puolilla maata, ja tilanne elää jatkuvasti: alueita vuorotellen vallataan ja menetetään.
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Touko Piiparinen pitää Libyan tapausta erittäin mielenkiintoisena kansainvälisen yhteisön kriisinhallintatoiminnan ja erityisesti ns. suojeluvastuualoitteen (responsibility to protect - R2P) näkökulmasta.
Suojeluvastuun periaate haastaa perinteisen jäykän suvereniteettikäsityksen ja korostaa ihmisoikeuksien merkitystä: jos jokin valtio ei halua tai kykene suojelemaan kansalaisiaan, suojeluvastuu siirtyy kansainväliselle yhteisölle.
"Suojeluvastuun oikeudellisesta sitovuudesta ja velvoittavuudesta kiistellään, mutta toisaalta R2P:llä on vahva legitimiteetti, koska se hyväksyttiin yksimielisesti YK:n huippukokouksessa vuonna 2005", Piiparinen toteaa.
Suojeluvastuuperiaatteen on käsitetty soveltuvan ainoastaan kaikkein vakavimpiin ihmisoikeusrikoksiin: kansanmurhiin, etnisiin puhdistuksiin, sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Tässä jaottelussa Libyan tapaus asettuu viimeisimpään luokkaan laajojen siviiliväestöön kohdistuvien hyökkäysten perusteella.
YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi helmikuun lopulla
päätöslauselman 1970 Libyan tilanteeseen liittyen. Piiparisen mukaan päätöslauselmaan sisältyi perinteisten kriisinhallintatoimien lisäksi myös innovatiivisia avauksia. Erityisen merkittävänä suojeluvastuuperiaatteen kannalta hän pitää turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä saattaa Libyan ihmisoikeusrikokset kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n tutkittaviksi.
Piiparinen ei usko Yhdysvaltojen tai NATO:n ryhtyvän unilateraalisiin sotatoimiin Gaddafin syrjäyttämiseksi. Hän pitää Libyaa myös liian haastavana tulikokeena EU:n taistelujoukoille. Ylin auktoriteetti Libyan tapauksessa onkin YK:n turvallisuusneuvostolla. Nähtäväksi jää, hyväksyykö turvallisuusneuvosto Libyaa koskien vielä vahvemman päätöslauselman. Toistaiseksi Kiina ja Venäjä ovat vastustaneet lentokieltoalueen perustamista Libyaan ja kansainvälisen yhteisön voimakeinot oikeuttavaa päätöslauselmaa, mutta maat saattavat joutua muuttamaan kantojaan, jos Libyan levottomuudet ajan myötä laajenevat poikkeuksellisen suureksi humanitaariseksi katastrofiksi.
Piiparinen korostaa suojeluvastuun kokonaisvaltaisuutta ja rauhanomaisten kriisinhallintakeinojen normatiivista ensisijaisuutta sotilaallisiin toimiin nähden. Kansainvälisen yhteisön toimet tähtäävät etupäässä Libyan humanitaarisen tilanteen parantamiseen.
"Suojeluvastuun päätavoite ei ole hallitusten kaataminen, vaan nimensä mukaisesti siviilien suojelu", Piiparinen muistuttaa.