Rauhanturvaaminen (peacekeeping) tarkoittaa kevyesti aseistettujen rauhanturvajoukkojen lähettämistä konfliktialueelle rauhoittamaan tilannetta kentällä ja valvomaan tulitaukoa tai rauhansopimuksen noudattamista. Rauhanturvaamisen tavoitteena on estää ihmishenkien menetyksiä ja lievittää uhkaa kansainväliselle turvallisuudelle. Joukkojen lähettäminen edellyttää konfliktin osapuolten suostumusta, ja joukkojen voimankäyttö rajoittuu itsepuolustukseen. Kun joukot lähetetään ilman osapuolten suostumusta ja/tai niille annetaan laajemmat oikeudet käyttää asevoimaa, puhutaan rauhanturvaamisen sijaan rauhaanpakottamisesta (peace enforcement).

YK:n peruskirja ei tunne rauhanturvatoimintaa nimeltä, mutta ensimmäiset rauhanturvaajat astuivat YK:n palvelukseen jo vuonna 1948. Rauhanturvaamisesta kehittyi käytännön tarpeesta keskeinen osa maailmanjärjestön toimintaa etenkin vuoden 1956 Suezin kriisin jälkeen. Rauhanturvatoimintaa pidetään yhtenä YK:n keskeisenä innovaationa, ja se on yksi maailmanjärjestön näkyvimmistä toimintamuodoista kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden edistämiseksi myös nykypäivänä. YK on toteuttanut yhteensä yli 60 rauhanturvaoperaatiota vuoden 1948 jälkeen.

YK:n rauhanturvaoperaatioiden määrä kasvoi käänteentekevästi 1990-luvulla, jolloin YK perusti 35 uutta operaatiota. Myös rauhanturvaamisen luonne muuttui ratkaisevasti kylmän sodan jälkeen, kun YK:n turvallisuusneuvosto alkoi käyttää rauhanturvaamista yhä useammin valtioiden sisäisissä konflikteissa. Operaatioiden laajentuessa ja monimutkaistuessa rauhanturvaamiseen painopiste alkoi siirtyä sotilaallisista toimista siviilitoimiin, yhteiskunnallisen vakauden valvontaan ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Samalla rauhanturvatehtäviin alettiin lähettää sotilaiden rinnalle yhä useammin myös siviilipoliiseja, politiikan asiantuntijoita, ihmisoikeus- ja vaalitarkkailijoita, pakolais- ja ihmisoikeustyöntekijöitä, kouluttajia sekä miinanraivaajia.

YK on toiminut rauhanturvaamistehtävissä menestyksekkäästi esimerkiksi El Salvadorissa ja Mosambikissa, joissa on saavutettu kestävä rauha. 1990-luvulla YK:n maine rauhanturvaajana kuitenkin kärsi myös pahoja takaiskuja, kun se epäonnistui joukko- ja kansanmurhien estämisessä Somaliassa, Ruandassa ja Bosniassa. Epäonnistumisten jälkeen YK:ssa jouduttiin pohtimaan uudelleen perinteisen rauhanturvaamisen riittävyyttä vaikeissa konflikteissa.

YK:n rauhanturvatoiminta on varsin kustannustehokasta. Kaudella 2008-2009 rauhanturvaamisen vuosittainen budjetti on noin 7,1 miljardia Yhdysvaltain dollaria, joka vastaa noin puolta prosenttia maailmanlaajuisista sotilasmenoista. Vuodesta 1948 rauhanturvaamiseen on käytetty yhteensä vajaat 55 miljardia dollaria. Kaikki YK:n jäsenvaltiot ovat velvollisia maksamaan osuutensa rauhanturvakuluista yleiskokouksessa hyväksytyn maksujärjestelmän mukaisesti. Suurimpia maksajavaltioita vuonna 2008 olivat Yhdysvallat, Japani, Saksa ja Iso-Britannia. Suomi on muiden pohjoismaiden ohella ollut merkittävä rauhanturvaajia luovuttava maa. YK:n rauhanturvaoperaatioissa on vuodesta 1956 lähtien palvellut yli 30 000 suomalaista.

Vuoden 2009 alussa YK:lla oli käynnissä 16 rauhanturvaoperaatioita, joissa työskenteli yhteensä yli 110 000 rauhanturvaajaa sotilaallisissa tai siviilitehtävissä. Suurin osa operaatioista sijoittui Afrikkaan. Euroopassa oli toiminnassa kolme YK:n operaatiota: Kyproksella, Georgiassa ja Kosovossa. Myös viimeaikaiset rauhanturvaoperaatiot ovat olleet laajoja ja monimutkaisia.

Vuonna 1992 YK perusti erillisen osaston vastaamaan rauhanturvaoperaatioista (Department of Peacekeeping Operations, DPKO). Vuonna 2007 operaatioiden käytännön toteutusta johtamaan perustettiin uusi kenttäoperaatioista vastaava osasto (Department of Field Support), jonka vastuulle kuuluvat operaatioiden henkilöstö, rahoitus, tietoliikenne, informaatioteknologia ja logistiikka.

Rauhaanpakottaminen

Rauhaanpakottamisen käsite oli ensimmäistä kertaa esillä YK:n entisen pääsihteerin Boutros Boutros-Ghalin Rauhanagenda-raportissa vuonna 1992. Rauhaanpakottamisen yleistymisen taustalla on havainto siitä, että nykyajan konfliktinjälkeisissä tilanteissa rauhanturvajoukoilla on usein ollut liian vähän resursseja, liian vähän henkilöstöä ja liian tiukat voimankäyttöohjeet. Nykyään on tavallista, että konfliktialueella toimii sisällissotien jälkeenkin aktiivisesti aseellisia joukkoja, jotka kohdistavat iskunsa siviileihin ja joskus myös rauhanturvaajiin. Todellista rauhaa ei siis ole vielä saavutettu, kun rauhanturvajoukot lähetetään alueelle. Sen vuoksi turvallisuusneuvosto on ryhtynyt yhä useammin antamaan joukoille laajempaa voimankäyttöä sisältäviä mandaatteja, jotka perustuvat YK:n peruskirjan luvun VI sijasta lukuun VII. Laaja mandaatti antaa rauhanturvaajille oikeuden käyttää kaikkia tarvittavia keinoja YK:n henkilöstön ja siviilien suojelemiseksi sekä rauhansopimuksen toteuttamiseksi.