Laajasti ymmärrettynä aseidenriisunnalla tarkoitetaan aseiden leviämisen estämistä, aseiden tuhoamista ja purkamista, valtioiden aseidenvalmistuskyvyn rajoittamista sekä asevoimien ja asevarustelumenojen pienentämistä. Kansainväliset sopimukset ovat tärkeä osa aseidenriisuntaa.

Aseidenriisunta on keskeinen edellytys pysyvälle rauhalle. Se on tärkeää myös rahavarojen järkevän kohdentamisen vuoksi: asevarusteluun käytetään maailmassa yhteensä noin 1,2 tuhatta miljardia vuosittain, kun vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen, kuten köyhyyden puolittamiseen ja peruskoulutuksen ulottamiseen kaikille, riittäisi arvioiden mukaan vain noin 135 miljardin dollarin vuosittainen summa.

Aseidenriisuntakysymyksiä käsitellään YK-järjestelmän sisällä useissa toimielimissä, kuten yleiskokouksessa ja turvallisuusneuvostossa. Aseiden leviämisen estäminen ja joukkotuhoaseiden synnyttämien vaarojen poistaminen on ollut yksi YK:n tärkeimmistä päämääristä järjestön perustamisesta lähtien. Perinteisesti YK:n aseidenriisuntaponnistelujen ensisijaisena kohteena ovat olleet ihmiskunnalle suurimman vaaran muodostavat joukkotuhoaseet. Viime vuosikymmeneltä lähtien järjestö on kuitenkin toiminut yhä tarmokkaammin myös siviilien turvallisuutta vaarantavien ja aseellisia konflikteja ylläpitävien tavanomaisten aseiden leviämisen estämiseksi.

YK alkoi kohdistaa erityistä huomiota pienaseisiin vuonna 1995, jolloin se alkoi etsiä ja tuhota pienaseita konfliktialttiilla ja konflikteista toipuvilla alueilla. YK:n Aseet kehitykseen -projektien avulla laittomia aseita on kerätty siviiliväestöltä ja entisiltä taistelijoilta. Projekteissa aseet on vaihdettu yhteisöpohjaisiin kehityskannustimiin. Aseidenkeruu-, hallinta- ja hävittämisprojekteja ovat suunnitelleet, tukeneet ja toteuttaneet YK:n alajärjestöt UNDP, WHO ja UNICEF. Nykyisin toimia koordinoidaan YK:n aseidenriisuntayksikössä vuonna 1998 perustetun CASA (Coordinating Action on Small Arms) -mekanismin avulla.

Lisäksi YK ryhtyi 1990-luvulla ylläpitämään tavanomaisten aseiden rekisteriä (UN Register of Conventional Arms), johon valtiot voivat vapaaehtoisesti raportoida hallussaan olevista aseista ja harjoittamastaan asekaupasta. Rekisterin tavoitteena on ollut lisätä valtioiden välistä tiedonvaihtoa ja läpinäkyvyyttä niiden aseistuksesta, ja siten edistää niiden välistä luottamusta ja vakautta. Samalla rekisteri on toiminut varoitusmekanismina konfliktinehkäisytyössä.

YK:n aseidenriisuntatoimien lisäksi 1990-luvun lopulla syntyi ns. uuden sukupolven aseidenriisuntaa, jossa kansalaisjärjestöillä on ollut entistä aktiivisempi rooli tärkeiden aseidenriisuntasopimusten, kuten Ottawan miinasopimuksen (1997), neuvotteluissa.

Yleisesti ottaen aseidenriisuntanormien on nähty heikentyneen 2000-luvulla, mutta myös tärkeitä edistysaskeleita on saavutettu. Uusin kansainvälinen aseidenriisuntasopimus on joulukuussa 2008 hyväksytty rypäleasesopimus, joka astuu kansainvälisesti voimaan heti, kun 30 jäsenvaltiota on ratifioinut sen (ratifiointeja kuusi huhtikuun 2009 alkuun mennessä).