Kulttuurista moninaisuutta koskevan yleismaailmallisen julistuksen yhteydessä vuonna 2001 hyväksytyn toteuttamissuunnitelman ensimmäinen kohta velvoittaa jäsenmaat edistämään "pohdintaa kulttuurista moninaisuutta koskevan kansainvälisen oikeudellisesti sitovan välineen laatimisesta". Nämä pohdinnat huipentuivat 20. päivänä lokakuuta vuonna 2005, kun Unescon yleiskokous hyväksyi yleissopimuksen kulttuuri-ilmaisujen moninaisuuden suojelemisesta ja edistämisestä (Convention on the Protection and Promotion of the Diversity of Cultural Expressions). Sopimus tuli kansainvälisesti voimaan maaliskuussa 2007. Sopimuksen on ratifioinut 104 Unescon jäsenvaltiota (tammikuu 2010).

Perusajatuksena Unescon yleissopimuksessa kulttuuri-ilmaisujen moninaisuuden suojelemisesta ja edistämisestä on kulttuurituotteiden ja -palveluiden erityisluonteen tunnustaminen sekä kulttuuriarvojen välittäjinä että kansainvälisen kaupan kohteina. Sopimus ei kata kaikkia niitä kulttuurisen moninaisuuden ulottuvuuksia, joita kulttuurista moninaisuutta koskevassa yleismaailmallisessa julistuksessa käsitellään. Sopimus keskittyy tiettyihin julistuksen osa-alueisiin, erityisesti artiklaan 8 (kulttuurituotteet ja -palvelut), artiklaan 10 (luomis- ja levittämiskapasiteetin vahvistaminen maailmanlaajuisesti) ja artiklaan 11 (julkisen sektorin, yksityisen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan välisten yhteistyösuhteiden rakentaminen). Unescon aiemmat sopimukset, erityisesti vuoden 2003 yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta ja vuoden 1972 yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta, täydentävät kokonaisuutta muilta osin. Yhdessä nämä kolme sopimusta muodostavat maailman luovan moninaisuuden säilyttämisen ja edistämisen kolme pilaria. Suomi on liittynyt sopimuksista kahteen: vuoden 2003 yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta on vielä ratifioimatta (tammikuu 2010).

Unescon yleiskokous hyväksyi yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta (Convention for the Safeguarding of the Intangible Cultural Heritage) 17. lokakuuta vuonna 2003. Sopimus tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 2006, ja siihen on liittynyt 118 Unescon jäsenvaltiota (tammikuu 2010). Sopimuksen tavoitteena on pyrkiä turvaamaan aineettoman kulttuuriperinnön tulevaisuus kulttuurisen moninaisuuden, luovuuden sekä identiteetin ja kulttuurisen jatkuvuuden lähteenä. Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan kaikkia niitä tapoja, ilmentymiä, tietoja ja taitoja, joita yhteisöt, ryhmät ja yksilöt pitävät osana kulttuuriperintöään, sekä niiden välittämiseen käytettyjä eri muotoja. Aineeton kulttuuriperintö ja sen ilmentymät, esimerkiksi tarinankerronnan perinne, ovat elävä ja jatkuvasti uusiutuva osa yhteisöä, minkä vuoksi joskus käytetään myös ilmausta elävä kulttuuriperintö.

Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta (Convention concerning the Protection of the World Cultural and Natural Heritage) hyväksyttiin 16. marraskuuta vuonna 1972. Sopimus tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1975, ja siihen on liittynyt 186 valtiota (tammikuu 2010). Sopimukseen liittyneet valtiot ovat sitoutuneet yhteisvastuullisesti huolehtimaan maailmanperinnön säilymisestä jälkipolville. Maailmanperintökohteet voivat olla kulttuuri- tai luonnonperintökohteita tai niiden yhdistelmiä. Maailmanperintöluettelossa on yhteensä 890 kohdetta (tammikuu 2010): 689 kulttuuriperintökohdetta, 176 luonnonperintökohdetta ja 25 kohdetta, jotka katsotaan molemmiksi. Sopimukseen sisältyy myös velvoite ylläpitää erillistä luetteloa maailmanperintökohteista, jotka ovat vakavassa vaarassa. Tällä listalla on 31 kohdetta (tammikuu 2010).

Kunkin yllä mainitun sopimuksen toimeenpanoa edistämään ja valvomaan on asetettu erillinen kansainvälinen komitea, jolle sopimusvaltioiden on raportoitava tietyin määräajoin. Sopimusten pohjalta on lisäksi perustettu kulttuurisen moninaisuuden, aineettoman kulttuuriperinnön ja maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisen rahastot.