Perinteinen ekologinen tieto (traditional ecological knowledge, TEK) ja siitä johdetut käytännöt ovat monin paikoin länsimaisen tieteenkin tunnustamia tapoja suojella ja käyttää luonnonvaroja kestävästi. Viljelytekniikat, jotka suosivat viljeltävien lajien monipuolisuutta, luonnonmukaista lannoittamista ja tuholaistorjuntaa sekä säästeliäitä kastelutekniikoita, ovat nousseet uuteen arvoon tehomaatalouden varjopuolien valjettua.

Yrttien ja kasvien lääkinnälliset vaikutukset kiinnostavat jopa monikansallisia yrityksiä, jotka pyrkivät patentoimaan vuosituhansia vanhaa perinnetietoa omiin nimiinsä. Australiassa ja eteläisessä Afrikassa on huomattu, että alkuperäiskansojen pienten tulipalojen sytyttämiseen perustuvat tekniikat itse asiassa estävät laajojen ja tuhoisien ruohikkopalojen syntyä, vaikka niitä pitkään syytettiin suurpalojen lietsomisesta. Myös YK:n alainen biodiversiteettisopimus tunnustaa alkuperäiskansojen tietotaidon merkityksen monilla aloilla kalastuksesta maa- ja metsätalouteen ja puutarhanhoidosta terveydenhoitoon.

Perinteisen ekologisen tiedon ja valtavirran kestävän kehityksen suhde ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin usein esitetään. Brundtlandtin komission raportin (1987) ja Rion huippukokouksen (1992) tunnetuksi tekemä kestävän kehityksen käsite (sustainable development) perustuu taloudellisen kasvun paradigmalle eikä puutu muun muassa länsimaiden ja alkuperäiskansojen välisten valtasuhteiden epätasapainoon: vaikka TEK tunnustetaan osaratkaisuna ympäristökriisiin, perinteisten systeemien oletetaan syöttävän valtavirtaan siihen helposti istuvia ratkaisuja valtavirran ymmärtämällä kielellä. Tässä tulkintakehyksessä TEK esitetään "tietovarantona", joka voidaan ainakin käsitteellisellä tasolla erottaa sitä käyttävistä ihmisistä.

Alkuperäiskansojen kulttuurit ja uskomukset vaihtelevat luonnollisesti eri puolilla maailmaa, mutta radikaalimman ymmärryksen mukaan TEK on nimenomaan tekemistä, periaatteiden todeksi elämistä arjessa. Luonnonvarojen suojelu ja kestävä käyttö nähdään ihmisten velvollisuutena luomakuntaa kohtaan. Vastavuoroisuuden periaate ulottuu inhimillisestä myös ei-inhimilliseen, ylisukupolvisuus on kaiken lähtökohta, ja sydämen ja älyn viestien yhdistäminen on viisautta. Näistä lähtökohdista länsimailla ja länsimaistuneilla yhteiskunnilla ympäri maailmaa olisi varmasti vielä enemmän opittavaa kuin sinänsä hyödyllisistä, mutta asiayhteydestään erotetuista luonnonvarojen käyttötekniikoista.