Tasapainoilua näköalapaikalla

Monet meistä pyrkivät mahdollisimman vaikuttaviin tekoihin maailman parantamiseksi. Omaan elämääni on kuulunut jo 18 vimmattua Pyrkimystä ja Toimeenpanoa sisältävää vuotta. Tavoite on ollut kirkas eikä motivaatio-ongelmia ole ilmennyt: vaihtuvista tulokulmista huolimatta päähuomio on pysynyt ilmastonmuutoksen torjuntaa ja (jo peruuttamattomiin) muutoksiin sopeutumista tukevassa työssä.

Joulukuussa 2008 sain kunnian aloittaa nuoren asiantuntijan tehtävissä Maailman ympäristörahastossa (Global Environment Facility, GEF) kappaleena elävää suomalaista kehitysyhteistyötä. Muuttoa valmistellessamme mieheni arveli, että Maailmanpankissa kaltaiseni idealisti raadellaan heti kynnyksellä.

Kohta on taas joulu, eikä vuosi ole jättänyt kylmäksi. GEF on ainutlaatuinen YK- ja Bretton Woods -järjestöjen väliin sijoittuva hybridi, joka tukee kehitysmaita tärkeimpien kansainvälisten ympäristösopimusten toimeenpanossa. Pieni, pippurisella johtajalla varustettu sihteeristö koordinoi 10 toimeenpanevan järjestön verkosto-organisaatiota. Verkoston sisäiset kilpailukuviot pääsivät ensi alkuun järkyttämään: ilmastonmuutoksen suhteen monet kansainväliset järjestöt kisaavat mahdollisimman vahvasta toimijuudesta.

GEF:ssä osallistuin intensiivisesti kahden YK:n ilmastosopimuksen alle perustetun sopeutumisrahaston (Least Developed Countries Fund, Special Climate Change Fund) hallinnointiin. Huomasin pian tulleeni GEF:iin sikäli liian aikaisin, että minulta puuttui kenttäkokemusta kehityshankkeista. Pyrin parempaan käsitykseen GEF:nkin rahoilla tehtävästä työstä mahdollisimman lähellä hankkeiden hyödynsaajia, ja marraskuussa aloitin työt Maailmanpankin Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen ilmastonmuutostiimissä. Nyt osallistun pìtkälti Meksikossa toteutettavien liikenne- ja sopeutumishankkeiden hallinnointiin.

Pankin proseduuriviidakossa paine on kovaa, ja työnohjaus kärjistäen sitä, että tekemisen tuoksinassa hakee kiireisiltä kollegoilta vastauksia kiperimpiin kysymyksiin. Elämä Washingtonissa on kuitenkin etuoikeutettua tasapainoilua näköalapaikalla. Pohdin usein, mikä todella tekee ihmisestä asiantuntijan tai ammattilaisen. Pitää pystyä tuottamaan tehokkaasti ja tukemaan toisia; keskittymään ja mieluusti oleelliseen. Ei saisi ressata, ei liikoja pohtia, ei toimia hätiköiden - eikä kuitenkaan vaatia itseltään liikaa.

Ajan rajallisuus joka rintamalla musertaa väsymyksen hetkellä, ja kysymys työn lopullisista tuloksista on yhtä pakottava kuin vuosikymmeniä sitten. Oleellisinta on, että maailmaa parannetaan pieninkin teoin, mutta yhteistyökyky ratkaisee todellisen vaikuttavuuden. Laajat ja toimivat verkostot ovat parhaimmillaan jotain ihan muuta kuin kivettömämpiä teitä paremmille paikoille, mutta niin suuret visiot kuin yksinkertainen yhteydenpitokin jää arjen loputtomassa rynnistyksessä ainakin minulta vielä liian usein syrjään. Pyrkimys parempaan ei kuitenkaan hellitä, ei armahda. Vielä lisää Toimeenpanoa!

Kirjoittaja työskentelee nuorena asiantuntijana Maailmanpankissa