Avoin kirje New Yorkista

27.7.2011

Osallistun parhaillaan YK:n CEDAW-komitean työntäyteiseen 49. istuntoon. Komitean tehtävänä on valvoa YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevan sopimuksen toteuttamista. Sopimus on sikäli kansainvälisesti merkittävä, että sen on ratifioinut 187 YK:n jäsenvaltiota. Nämä maat ovat tällöin sitoutuneet noudattamaan tämän kansainvälisen sopimuksen naisten asemaa koskevia velvoitteita.

CEDAW-sopimuksen ratifioineet valtiot raportoivat CEDAW-komitealle siitä, miten ne kuluneella nelivuotiskaudella ovat toteuttaneet sopimusta omassa maassaan. Olemme heinäkuun kokouksessa tarkastaneet tilannetta ja keskustelleet hallitusten edustajien kanssa sopimuksen toteuttamisesta Costa Ricassa, Etiopiassa, Zambiassa, Djiboutissa, Italiassa, Nepalissa, Koreassa ja Singaporessa.

Usein kysytään, onko tällä laajalla valvontaprosessilla käytännön merkitystä? On olemassa valtioita, jotka surutta rikkovat sopimusvelvoitteitaan eivätkä juuri piittaa CEDAW-komitean huomautuksista ja suosituksista. On myös helppoa löytää esimerkkejä siitä, että lainsäädännöllä toteutetut syrjintäkiellot eivät juuri vaikuta vanhoihin käytäntöihin.

Mielenkiintoisen näkökulman näihin kysymyksiin antaa tuoreen UN WOMEN -yksikön laatima raportti "Progress of the Worlds´ Women 2011-2012, In Pursuit of Justice" (http://progress.unwomen.org). Raportin lähtökohtana on, että lainsäädäntö on tärkeä muutoksen väline. Siinä analysoidaan tilastotietojen ja tutkimuksen valossa lainsäädännön vaikutuksia naisten aseman kannalta. YK:n tasa-arvoyksikön tuore raportti osoittaa, että lainsäädännön rajoituksista huolimatta lainsäädännöllä on merkitystä naisten aseman parantamisen kannalta, kirjoittaa CEDAW-komitean jäsen Niklas Bruun.: Esimerkiksi maissa, joissa perheväkivalta on erikseen kielletty ja säännelty, suhtaudutaan väkivallan käyttöön perhepiirissä kielteisemmin kuin maissa, joissa erillissääntelyä ei ole. Naisten osuus poliittisessa päätöksenteossa on myös hitaasti, mutta varmasti kasvanut erilaisten kiintiötoimenpiteiden vuoksi. Avioliiton solmimisikä on vähitellen noussut ja yhä yleisemmäksi on tullut 18 vuoden vähimmäisikä.

Progress-raportti antaa hyvän ja monipuolisen kuvan oikeudellisen sääntelyn rajoista ja mahdollisuuksista ja sitä voi suositella kaikille teemasta kiinnostuneille. CEDAW-sopimuksen valvojille se antaa lisää uskoa siihen, että olemme tekemässä tärkeätä työtä, jonka vaikutukset tosin joskus näkyvät tuskastuttavan hitaasti.

Niklas Bruun
Kirjoittaja on CEDAW-komitean jäsen