YK:n aseidenriisuntatoiminnan päätavoitteena on välttää 1900-luvun maailmansotien kaltaiset suursodat ja niiden aiheuttamat tuhot - maailmansodissa kuoli yhteensä useita kymmeniä miljoonia ihmisiä. Maailman ensimmäinen ydinräjähdys tapahtui vain muutama viikko sen jälkeen, kun YK:n peruskirja oli allekirjoitettu Yhdysvalloissa kesällä 1945. Yhdysvaltojen Japaniin kohdistamien Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten seurauksena YK:n jäsenmaat päättivät yleiskokouksessa, että ydinvoimaa käytetään vain rauhanomaisiin tarkoituksiin. Kuvaavaa on, että YK:n yleiskokouksen ensimmäisen istunnon ensimmäinen päätöslauselma vuonna 1946 koski aseidenriisuntaa.

Alkuvaiheessa YK edisti aseidenriisuntatyötä perustamalla atomienergiaa sekä tavanomaisten aseiden käytön rajoittamista käsittelevät toimikunnat. Vuonna 1952 nämä kaksi toimikuntaa yhdistettiin YK:n ensimmäiseksi varsinaiseksi aseidenriisuntatoimikunnaksi (UN Disarmament Commission - UNDC), jonka jäseniä ovat nykyisin kaikki YK:n jäsenvaltiot.

Aseidenriisuntatoimikunnan toiminta tyrehtyi 1960-luvulla, kun se ei kyennyt estämään Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton massiivista asevarustelua ja ydinasepelotejärjestelmän luomista. Toisaalta suurvallat itse harjoittivat kylmän sodan aikana jonkinlaista asevalvonta- ja aseidenriisuntapolitiikkaa, sillä molempien osapuolten etujen mukaista oli rajoittaa asevarastoja strategisen vakauden säilyttämiseksi.

Vuonna 1978 YK:n yleiskokous piti ensimmäisen aseidenriisuntaan keskittyneen erityisistuntonsa. Kokouksen yhteydessä aseidenriisuntatoimikunta perustettiin uudestaan. Jäsenmaat loivat tuolloin myös yhteisen aseidenriisuntastrategian, jonka päämääränä oli hillitä varsinkin kehitysmaiden aseistamista. Lisäksi yleiskokouksessa julistettiin lokakuun 24. päivä ja sitä seuraava viikko erityiseksi aseidenriisuntaviikoksi. Samainen päivä, YK:n perustamispäivä, on tullut myöhemmin tunnetuksi myös yleisenä YK-päivänä. 1970- ja 1980-luvuilla yleiskokous piti yhteensä kolme aseidenriisuntaan keskittyvää erityisistuntoa, joista vain ensimmäistä voi pitää menestyksenä. Sitä seuranneissa erityisistunnoissa ei päästy yksimielisyyteen loppuasiakirjasta. Neljännen aseidenriisuntaa käsittelevän erityisistunnon pitämisestä on viime vuosina keskusteltu, mutta sen vaatimaa yksimielisyyttä ei ole kyetty saavuttamaan.

Kylmän sodan jälkeen aseidenriisunta on edennyt vaihtelevasti

Kylmän sodan loputtua Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen asevarustelu rauhoittui ja ne ryhtyivät vähentämään asevarastojaan kahdenvälisin aserajoitussopimuksin. Vaikka ydinsodan uhka lieventyi, ydinaseet säilyivät YK:n keskeisenä huolenaiheena, koska monet pienemmät, mutta strategisesti merkittävät valtiot, kuten Intia, Pakistan ja Israel, löysivät ydinaseista keinon kohentaa maailmanpoliittista asemaansa ja saada äänensä kuuluville. Huolta aiheuttivat myös kemialliset aseet, jotka kiellettiin kansainvälisellä aseidenriisuntasopimuksella vuonna 1993, sekä pienaseet, joita rantautui runsaasti kansainvälisille markkinoille ja pimeään asekauppaan kylmän sodan päätyttyä.

YK alkoi kohdistaa erityistä huomiota pienaseisiin vuonna 1995, jolloin se alkoi etsiä ja tuhota pienaseita konfliktialttiilla ja konflikteista toipuvilla alueilla. YK:n Aseet kehitykseen -projektien avulla laittomia aseita on kerätty siviiliväestöltä ja entisiltä taistelijoilta. Projekteissa aseet on vaihdettu yhteisöpohjaisiin kehityskannustimiin. Aseidenkeruu-, -hallinta- ja -hävittämisprojekteja ovat suunnitelleet, tukeneet ja toteuttaneet YK:n alajärjestöt UNDP, WHO ja UNICEF. Nykyisin toimia koordinoidaan YK:n aseidenriisuntatoimistossa vuonna 1998 perustetun CASA -mekanismin avulla.

Lisäksi YK ryhtyi 1990-luvulla ylläpitämään tavanomaisten aseiden rekisteriä (UNROCA), johon valtiot voivat vapaaehtoisesti raportoida hallussaan olevista aseista ja harjoittamastaan asekaupasta. Rekisterin tavoitteena on ollut lisätä valtioiden välistä tiedonvaihtoa ja läpinäkyvyyttä niiden aseistuksesta ja siten edistää niiden välistä luottamusta ja vakautta. Samalla rekisteri on toiminut varoitusmekanismina konfliktinehkäisytyössä.

YK:n aseidenriisuntatoimien lisäksi 1990-luvun lopulla syntyi niin sanottua uuden sukupolven aseidenriisuntaa, jossa kansalaisjärjestöillä on ollut entistä aktiivisempi rooli aseidenriisuntasopimusten, kuten Ottawan miinasopimuksen (1997), neuvottelussa.

Aseidenriisunta ei ole 2000-luvulla edennyt kansainvälisesti asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Vuonna 2005 pettymyksiä aiheuttivat sekä tulokseton ydinsulkusopimuksen seurantakokous että YK:n huippukokous, jonka loppuasiakirjaan ei saatu yhtään mainintaa uusista aseidenriisuntatoimista. Aivan viime vuosina yleinen suhtautuminen aseidenriisuntakysymyksiin ja kansainvälisen sääntelyn mahdollisuuksiin on kuitenkin jälleen muuttunut suopeammaksi. YK:n pääsihteeri ja monet muut korkeat tahot ovat pitäneet esillä erityisesti ydinaseriisunnan tärkeyttä.