Ydinsulkusopimus (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons - NPT) neuvoteltiin vuosina 1957-1968 ja hyväksyttiin vuonna 1968. Sopimus astui kansainvälisesti voimaan maaliskuussa 1970. Ydinsulkusopimus pyrkii ensisijaisesti estämään ydinaseiden leviämisen, mutta myös edistämään sopimuksen tunnustamien ydinasevaltioiden ydinaseriisuntaa.

Ydinvoiman ja ydinaseiden sääntelyn tarpeellisuus oli ilmeistä melkein ydinenergia-ajan alusta lähtien. Yhdysvaltojen Japaniin toisessa maailmansodassa vuonna 1945 kohdistamat kaksi ydinpommi-iskua havainnollistivat pelottavalla tavalla ydinaseiden tuhovoimaa ja vaarallisuutta. Neuvostoliiton, Ison-Britannian, Ranskan ja Kiinan vuosina 1949 - 1964 suorittamat ydinkokeet puolestaan osoittivat, että ydinteknologian kehittäminen ja käyttö ei ollut niin vaikeaa kuin oli kuviteltu.

1960-luvun alkupuolelta lähtien ydinvoiman käyttö energianlähteenä kasvoi voimakkaasti. Koska ydinvoimaloiden tuottamaa plutoniumia voidaan hyödyntää myös ydinaseiden rakentamisessa, ydinenergian rauhanomaisen käytön lisääntyminen lisäsi tarvetta ydinteknologioiden sääntelyyn. Pelkona oli, että jos yhä useammat maat saisivat haltuunsa ydinaseita, ydinsodan todennäköisyys joko onnettomuuden, luvattoman käytön tai alueellisen konfliktin leviämisen seurauksena kasvaisi yhä suuremmaksi.

Sekä ydinasevaltiot että ydinaseettomat valtiot esittivät 1950-luvulta lähtien erilaisia aloitteita ydinaseiden leviämisen estämiseksi. Vuonna 1961 YK:n yleiskokous hyväksyi Irlannin aloitteesta päätöslauselman, joka vaati valtioita yhdessä laatimaan kansainvälisen sopimuksen, joka kieltäisi ydinaseettomia valtioita hankkimasta ydinaseita ja ydinasevaltioita luovuttamasta ydinaseita ydinaseettomille valtioille. Yhdysvaltojen aloitteet ydinasevarustelun pysäyttämiseksi kariutuivat seuraavina vuosina Neuvostoliiton vastustukseen. Neuvostoliitto piti sopimusta mahdollisena vasta sitten, kun Yhdysvallat luopuisi kokonaan ajatuksesta jakaa ydinaseita NATO-maiden kesken (ns. multilateral nuclear force - MNF).

Vuonna 1965 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto luovuttivat kumpikin oman luonnoksensa ydinsulkusopimuksesta aseidenriisuntakonferenssin (Conference on Disarmament - CD) edeltäjän ENDC:n (Eighteen-Nation Disarmament Committee) käsiteltäväksi. Erityisesti kollektiivisiin turvallisuusjärjestelyihin liittyneet mielipide-erot maiden välillä estivät kuitenkin välittömän etenemisen asiassa.

Vuosina 1966 - 1967 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto neuvottelivat aktiivisesti kiistakysymyksistä ja jättivät lopulta elokuussa 1967 ENDC:lle erilliset, mutta identtiset sopimusluonnokset. ENDC:n muut jäsenet esittivät luonnokseen useita muutoksia, minkä jälkeen päivitetty luonnos siirrettiin yleiskokouksen käsiteltäväksi. Yleiskokouksessa käytyjen keskustelujen tuloksena sopimusta muokattiin edelleen. Yleiskokous hyväksyi lopullisen sopimusluonnoksen kesäkuussa 1968 (päätöslauselma 2373 (XXII)).