Kansainvälisessä aseidenriisunnassa otettiin tärkeitä ensi askeleita vuoden 1899 ja 1907 Haagin konferensseissa, joiden yhteydessä solmitut sopimukset sisälsivät säädöksiä laittomista sodankäynnin tavoista: Haagin sopimus vuodelta 1899 asetti rajoituksia muun muassa kemialliselle sodankäynnille ja ilmapommituksille. Ensimmäistä maailmansotaa edelsi kuitenkin vielä kiivas asevarustelun kausi, joka osaltaan vaikutti vihollisuuksien puhkeamiseen ja laajenemiseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikki suurvallat Yhdysvaltoja lukuun ottamatta sitoutuivat aseidenriisuntaan sekä Versailles'n rauhansopimuksessa että Kansainliiton (League of Nations) peruskirjassa. Myös kansainväliset kansalaisyhteiskunnan toimijat kampanjoivat aktiivisesti aseidenriisunnan edistämiseksi 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa.

Kansainliitto alkoi valmistella aseidenriisuntaneuvotteluja vuonna 1925, ja vuoteen 1931 mennessä hankkeen taakse oli saatu riittävästi tukea, jotta kansainvälisen konferenssin järjestäminen oli mielekästä. Aseiden vähentämiseen ja rajoittamiseen tähdännyt konferenssi järjestettiin vuosina 1932 - 1934 Genevessä. Neuvottelut ajautuivat vaikeuksiin kuitenkin heti alkumetreillä erityisesti Saksan ja Ranskan välisten erimielisyyksien vuoksi. Neuvottelut kariutuivat täysin vuonna 1933, kun Saksa Hitlerin aloitteesta vetäytyi sekä aseidenriisuntakonferenssista että itse Kansainliitosta.

Useita kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatinut toinen maailmansota oli pysäyttävä muistutus aseiden tuhovoimasta. Atomipommien pudottaminen Japanin Hiroshimaan ja Nagasakiin sodan loppuvaiheessa merkitsi osaltaan uuden aikakauden alkua: mahdollisuus laajamittaiseen joukkotuhontaan nappia painamalla oli muuttunut todellisuudeksi. Toisen maailmansodan jälkeen keskeiseksi päämääräksi nousi tulevien sukupolvien säästäminen vastaavan sodan kauheuksilta - tavoite, joka kirjattiin myös vuonna 1945 perustetun YK:n peruskirjaan. YK:n oli osaltaan tarkoitus edistää kansainvälistä aseidenriisuntaa.

Laajamittainen aseidenriisunta toisen maailmansodan jälkeen osoittautui kuitenkin mahdottomuudeksi, kun kylmä sota ajoi Yhdysvallat ja Neuvostoliiton asevarustelukierteeseen. Kylmän sodan turvallisuusarkkitehtuuri nojasi pitkälti ns. kauhun tasapainoon: koska kummallakin osapuolella oli hallussaan valtava asearsenaali, kumpikaan osapuoli ei kostotoimenpiteiden pelossa halunnut aloittaa suoraa yhteenottoa. Keskinäisestä epäluottamuksesta huolimatta Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat kylmän sodan aikana joitakin kahdenvälisiä aseidenriisuntasopimuksia, jotka asettivat maiden aseistukselle tiettyjä rajoituksia. Kylmän sodan aikana saatiin neuvoteltua myös useita tärkeitä monenvälisiä aseidenriisuntasopimuksia, kuten ydinsulkusopimus ja biologisten aseiden kieltosopimus.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen aseidenriisunta on edennyt vaihtelevasti. Yhtäältä on saatu solmittua miinasopimuksen kaltaisia tärkeitä uusia aseidenriisuntasopimuksia, mutta toisaalta sopimuksiin sitoutuminen on jättänyt toivomisen varaa. Asevarustelu väheni selvästi 1990-luvulle tultaessa, mutta lähti sitten uudelleen kasvuun. Vuonna 2006 ylittyi kylmän sodan huippuvuodelta tuttu tuhannen miljardin dollarin raja, ja vuonna 2008 maailman sotilasmenot olivat jo liki 1500 miljardia dollaria.