Yleistietoa

Aavikot ekosysteemeinä
Aavikoituminen koskettaa miljardia ihmistä ja kolmasosaa maailman maapinta-alasta
Yhteisöjen toimintavalmius ratkaisee
Markkinoillepääsy ohjaa monen kuivan alueen kehitystä

Aavikot ekosysteemeinä

Aavikot sijaitsevat suurimmaksi osaksi trooppisella ja subtrooppisella vyöhykkeellä tai mantereiden sisäosissa, joissa on sateetonta suurimman osan vuodesta. Aavikoilla on myös kuivakausi, joka voi olla sateeton ja kestää 7–8 kuukautta, tai jolloin rankkasateita tulee vain satunnaisesti. Kuivimmilla aavikoilla sateita tulee vain muutaman vuoden välein. Suurten yö- ja päivälämpötilaerojen takia kastetta voi olla runsaasti ja öisin voi olla sumua, millä on merkitystä etenkin kasveille. Päivälämpötila on tukahduttavan kuuma, noin 50 astetta, mutta yöllä lämpötila laskee jopa nollan alapuolelle.

Suolamailta ja hiekka-aavikoilta puuttuu kasvillisuus. Kasveja kasvaa runsaimmin vadeissa eli jokiuomissa, joissa vettä virtaa vain sateella. Harvassa kasvavien kasvien välillä ei yleensä ole kilpailua. Aavikoilla tulevat toimeen vain kuivuutta kestävät kuivakkokasvit, jotka estävät veden haihtumisen. Ne ovat yleensä matalia ja niiden lehdet ovat pieniä ja vahapintaisia. Niiden juuret leviävät laajalle ja syvälle. Suurin osa aavikon biomassasta on maan alla. Yksivuotisista kasveista kuivan ajan yli säilyvät vain siemenet. Kasvit voivat olla lepotilassa jopa vuosia; sateen sattuessa ne kasvavat ja kukkivat nopeasti.

Aavikkomaannoksissa on runsaasti ravinteita, sillä haihtuminen nostaa niitä syvemmältä pintaan. Niinpä keitailla, missä on vettä, myös sato on yleensä suuri. Aavikolla on vähän eläimiä. Ne ovat pienikokoisia yöeläimiä, pääasiassa liskoja, kovakuoriaisia ja jyrsijöitä, jotka viettävät päivät maahan kaivautuneina. Tyypillinen vesieroosio syntyy aavikolla, kun rutikuiva maa ei pysty imemään kunnolla satanutta vettä, jolloin vesi virtaa maata pitkin ja kuljettaa hiekkaa mukanaan.

Ihmisten toiminta, liikalaidunnus sekä puiden hakkuu polttopuiksi hävittävät kasvillisuutta, jolloin alueille syntyy vähitellen laajenevia aavikkolaikkuja. Tällöin tapahtuu aavikoitumista kasvillisuuden vähetessä ja maan altistuessa eroosiolle. Esimerkiksi kuivan savannin ohut ruokamulta voi hävitä tai peittyä hiekkaan. Ihmisen aiheuttaman kasvihuoneilmiön voimistumisen arvellaan vähentävän alueiden sateita ja lisäävän haihtumista

Lähde: Koulun Maantieto: Lukion 1, Otava, 2000.

Aavikoituminen koskettaa miljardia ihmistä ja kolmasosaa maailman maapinta-alasta

Ymmärrämme aavikoitumisen helposti hiekka-aavikoiden leviämisenä. Todellisuudessa kysymys on kuivuus-alueiden ympäristön vähittäisestä turmeltumisesta. Aavikoitumisongelman taustalta löytyy yleensä köyhyys, mihin kytkeytyy voimakas väestönkasvu, luonnonvarojen liiallinen käyttö ja epäselvät maanomistusolot. Ihmisen aiheuttama, luonnollista huomattavasti nopeampi ilmastonmuutos kiihdyttää aavikoitumista. Aavikoitumisen välittömiä syitä ovat metsäkato sekä kestämättömät viljely-, kastelu- ja laidunjärjestelmät.

Aavikoituminen koskettaa suoraan noin 250 miljoonaa ihmistä ja siihen liittyvät ongelmat yli miljardia ihmistä yli sadassa maassa. Maapallon pinta-alasta yli 40 prosenttia on kuivia alueita, joiden maaperästä 70 prosenttia on köyhtynyt ja aavikoitumisuhan alla. Vuosittain menetämme noin viidesosaa Suomen pinta-alasta vastaavan alueen aavikoksi. Ongelma koskettaa vaikeimmin Afrikkaa, josta kaksi kolmasosaa on aavikkoa tai kuivia alueita. YK:n aavikoitumissopimus kohdistuukin erityisesti Afrikkaan. Lukumäärällisesti ongelmasta kärsii eniten ihmisiä Aasiassa.

Viljelymaan menetykset heikentävät ruokaturvaa ja aiheuttavat pahimmillaan nälänhätää. Aavikoituminen aiheuttaa maataloussektorille arviolta 34 miljardin euron vuosittaiset kustannukset. Erityisesti kehitysmaissa maanviljelys on riippuvaista sadekausista. Sateiden viivästyessä tai sadekauden lyhentyessä maanviljelijät ovat vakavien ongelmien edessä. Räjähdysmäinen väestönkasvu lisää laajoja sosiaalisia ja poliittisia jännitteitä. Maaperän kuivuminen on ajanut miljoonia ihmisiä kodeistaan.

Aavikoitumista voidaan onneksi hillitä monella tavalla. Kuivilla alueilla tilannetta parantaa metsien ja muun kasvuston istuttaminen huolellisesti valituilla lajeilla, viljelyyn käytetyn vedenkulutuksen vähentäminen asianmukaisten lajivalintojen ja kastelumenetelmien avulla, maa-alojen rauhoittaminen kesannolle sekä lampaiden kasvatus nautojen sijaan.

Paikallisyhteisöjen elinkeinojen turvaaminen ja vahvistaminen on tärkeää kaikessa aavikoitumista hillitsevässä työssä. Kansalaisyhteiskunta ja kuivilla alueilla asuvat yhteisöt on otettava aktiivisiksi toimijoiksi aavikoitumisen torjuntaan. Tavoitteena on luoda toimintaympäristö, jossa paikalliset pystyvät itse pysäyttämään maaperän tuotantokyvyn heikkenemisen omaa tietotaitoaan hyödyntäen. Alkuperäiskansojen maankäyttöön liittyvät tavat ja tietämys on liian usein ohitettu tai jopa tuhottu.

Aavikoitumissopimus ei ole saavuttanut vastaavaa painoarvoa teollisuusmaiden kehitysyhteistyössä kuin luonnon monimuotoisuutta käsittelevä biodiversiteettisopimus tai ilmastosopimus. Afrikan maat ovat raportoineet riittämättömän rahoituksen hidastavan aavikkosopimuksen toteutusta.

Aavikoitumisen huomioiminen kehitysyhteistyössä ottaakin vasta ensimmäisiä askeliaan. Namibia on tehnyt asiassa pioneerityötä. Se painottaa myös mainittujen ympäristösopimusten välistä synergiaa ja nivoo matkailusektorin kehittämisen niiden tavoitteisiin.

Aavikoitumissopimus tukee YK:n vuosituhattavoitteita köyhyyden puolittamiseksi vuoteen 2015 mennessä. Käytännön politiikassa aavikoitumisen ja köyhyyden väliset yhteydet jäävät kuitenkin usein syrjään. Aavikoitumisesta pahiten kärsivät ihmiset ovat köyhiä ja asuvat kaukana pääkaupungeista. Poliitikoille läheisempi ja usein aktiivisempi äänestäjäkunta sijoittuu suuriin kaupunkeihin.

Teollisuusmaiden harjoittaman kehitysyhteistyön ja kauppapolitiikan välinen johdonmukaisuus vaatii pikaisia parannuksia. Puuvillantuotanto on esimerkki maailmanmarkkinoille tyypillisestä ongelmasta: länsimaat maksavat tukiaisia omille puuvillan tuottajilleen ja vääristävät näin kilpailua afrikkalaisten tuottajien tappioksi. Lisäksi kehitysmaat uhraavat edelleen monin paikoin oman ruoantuotantonsa viljelläkseen teollisuusmaihin halvalla vietäviä raaka-aineita.

YK:n kehitysohjelman (UNDP) aavikoitumisen vastaisessa toiminnassa solmitaan kumppanuuksia yksityissektorin, lähinnä pienimuotoista liiketoimintaa harjoittavien paikallisryhmien kanssa. Ohjelmavaroilla pyritään kehittämään uusia rahoituslähteitä.

Avainkysymys on paikallisyhteisöjen tukeminen esimerkiksi niin, että ne ryhtyvät itse jalostamaan metsiensä tuotteita. Jonkinlaisen kuivien maiden tuotemerkin kehittäminen auttaisi tuotteiden markkinoillepääsyä. Kaikkien ponnistusten tulisi suuntautua ihmisten nostamiseen pois köyhyysloukuista.