YK:n toiminta

Aavikoitumisen vastaisen YK-toiminnan lyhyt historiikki Aavikoitumissopimus velvoittaa sekä kehitys- että teollisuusmaita
Tieteellinen ja tekninen yhteistyö
YK kutsuu kaikki mukaan aavikkovuoden toimintaan

Aavikoitumisen vastaisen YK-toiminnan lyhyt historiikki

YK:n toiminta aavikoitumista vastaan käynnistyi alunperin YK:n aavikoitumiskonferenssissa Nairobissa vuonna 1977. Tuolloin laadittiin ensimmäinen aavikoitumisen vastainen toimintasuunnitelma (Plan of Action to Combat Desertification, PACD). Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa aavikoituminen oli suuri huolen aihe vuonna 1992. Ongelmaan otettiin uusi, eri syy- ja seuraussuhteita yhdistävä, yhteisölähtöinen lähestymistapa. Rion Agenda 21 -tavoiteohjelmaan sisällytettiin tärkeitä toimenpiteitä aavikoitumisen torjumiseksi ja kestävien maatalousjärjestelmien kehittämiseksi.

Riossa YK:n yleiskokousta pyydettiin perustamaan valtioiden välinen neuvottelukomitea (Intergovernmental Negotiating Committee, INCD) aavikoitumissopimusta valmistelemaan. Sopimuksen erityiseksi painopisteeksi valittiin Afrikka, joka on sittemmin määrittänyt aavikoitumisen merkittävimmäksi ympäristöongelmakseen. Sopimus ei kuitenkaan typisty pelkäksi ympäristösopimukseksi, sillä se on mitä suurimmassa määrin myös kehityssopimus.

YK:n aavikoitumissopimus (United Nations Convention to Combat Desertification, UNCCD) valmistui Pariisissa 17.6.1994, ja se avattiin allekirjoituksille lokakuussa. Sopimus astui voimaan 26.12.1996, 90 päivää sen jälkeen kun 50 valtiota oli sen ratifioinut. Sopimukseen on nyt liittynyt 191 valtiota, mikä tekee siitä yhden edustavimmista Rion huippukokouksessa luoduista ympäristösopimuksista.

Rion jälkimainingeissa perustettu YK:n kestävän kehityksen toimikunta (Commission on Sustainable Development, CSD) osallistuu myös aavikoitumisen vastaiseen taisteluun. Toimikunta käsittelee aavikoitumista monivuotisen työohjelmansa puitteissa jälleen vuosina 2008–2009.

Aavikoitumista käsiteltiin keskeisesti myös YK:n Kestävän kehityksen huippukokouksessa (”Rio +10”) Johannesburgissa vuonna 2002. Kokouksessa aavikoitumissopimus tunnustettiin merkittäväksi välineeksi köyhyyden vastaisessa taistelussa ja YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa. Sovittiin, että aavikoitumisen vastainen toiminta sisällytetään Maailman ympäristörahaston (Global Environment Facility, GEF) uuteen kestävän maankäytön painopistealueeseen.

Aavikoitumissopimus velvoittaa sekä kehitys- että teollisuusmaita

Sopimuksen osapuolikokoukset (Conference of the Parties, COP) ovat aavikkosopimuksen korkein päättävä elin. Sen ytimen muodostavat sopimuksen ratifioineet hallitukset. Ensimmäiset viisi osapuolikokousta järjestettiin vuosittain 1997–2001. Vuodesta 2001 kokouksia on järjestetty joka toinen vuosi. Nykyisin osapuolikokoukset vuorottelevat vuonna 2002 toimintansa aloittaneen, sopimuksen täytäntöönpanoa seuraavan komission (Committee for the Review of the Implementation of the Convention, CRIC) tapaamisten kanssa. Viimeisin osapuolikokous (COP7) järjestettiin Nairobissa lokakuussa 2005.

Aavikoitumissopimuksen osapuolet on jaettu teollisuusmaihin sekä aavikoitumisesta kärsiviin kehitysmaihin. Alueellisten olosuhde-erojen huomioimista on helpotettu jakamalla jälkimmäiset vielä Afrikan, Aasian sekä Latinalaisen Amerikan ja Karibian maihin. Teollisuusmaat toimivat avunantajamaina, joista osa taistelee itsekin aavikoitumisongelman kanssa. Nämä maat ryhmitellään edelleen pohjoisen Välimeren ja Itä- ja Keski-Euroopan maihin.

Aavikoitumisesta kärsivät maat laativat ja toteuttavat maaperän heikkenemisen ja aavikoitumisen vastaisia pitkän tähtäimen strategioita ja toimintaohjelmia. Ohjelmat koskevat luonnonvarojen kestävää käyttöä, eroosiolle alttiiden alueiden suojelua, ruokaturvan parantamista, ennakkovaroitus-järjestelmien luomista, toimintavalmiuksien kehittämistä kuivuuskausien varalle sekä koulutustoimintaa. Ohjelmia tehdään myös alue- ja paikallistasoille. Alueelliset projektit koskevat maiden rajat ylittävien luonnonvarojen hoitoa, tieteellistä ja teknistä yhteistyötä sekä instituutioiden vahvistamista.

Suomen kaltaiset avunantajamaat ovat sitoutuneet sopimustavoitteiden edistämiseen kahdenvälisen tai monenkeskisen kehitysyhteistyön kautta. Teollisuusmaat rahoittavat myös tutkimusta ja avustavat kehitysmaa-osapuolten osallistumista sopimusta koskevaan sekä muuhun aavikoitumisen vastaiseen yhteistyöhön.

Saksan Bonniin sijoittuva aavikoitumissopimuksen sihteeristö vastaa sopimukseen liittyvästä hallinnosta. Se hallinnoi muun muassa sopimuksen lisärahastoa (Supplementary Fund), josta suunnataan kahdenvälistä apua kehitysmaiden kansalais- ja yhteisölähtöisille järjestöille. Teollisuusmailla on velvollisuus raportoida sihteeristölle tuesta, jota ne myöntävät kehitysmaiden toimintaohjelmille.

Afrikan valtiot ja vähiten kehittyneet maat ovat avunannossa etusijalla. Etelän maiden keskinäisen vuorovaikutuksen lisääminen ongelmakentän ympärillä on tärkeää. Afrikassa sopimukseen liittyvää toimintaa koordinoidaan erityisesti Afrikan unionin kehitysaloitteen NEPAD:n (New Partnership for African Development) ympäristötoimintaohjelman kautta.

Vuonna 2006 kymmenen vuotta täyttävä aavikoitumissopimus on vasta pääsemässä varsinaiseen toimeenpanovaiheeseen. Tämä on nostanut resurssikysymykset neuvottelujen keskipisteeseen. Aavikoitumisen vastaisen työn toimeenpanon tehostamiseksi Nairobissa päätettiin vahvistaa yhteisen tarkastusosaston (Joint Inspection Unit) työtä.     

Eri maaryhmien väliset poliittiset ongelmat ovat jääneet pitkälti ilman kansainvälisen yhteisön kunnollista käsittelyä, mitä pyritään parhaillaan korjaamaan. Aavikkosopimukselle laaditaankin uusi 10 vuoden strategia kesäkuuhun 2008 mennessä. Uusi strategiatyöryhmä aloittaa toimintansa kevään 2006 aikana. Ryhmä on haasteellisen tehtävän edessä paitsi poliittisten ongelmien myös laajan tehtävänkuvansa vuoksi.

Aavikoitumissopimukseen liittyy myös huomattava kansalaisjärjestöjen liike. Sopimukseen on rekisteröitynyt ja osapuolikokouksiin osallistuu satoja erikokoisia järjestöjä ympäri maailman. Uudessa strategissa on tarkoitus vahvistaa järjestöjen asemaa siten, että ne pystyvät antamaan todellisen panoksen aavikoitumisen vastaiseen kansainväliseen työhön.

Tieteellinen ja tekninen yhteistyö

Teollisuusmaiden tulee edistää ympäristöystävällisen, taloudellisesti toimintakykyisen ja sosiaalisesti hyväksyttävän teknologian sekä tiedon siirtoa kehitysmaihin. Myös kehitysmaiden omaa toimintakapasiteettia on vahvistettava. Uusiutuvien energialähteiden käytön edistäminen on tästä hyvä esimerkki: Auringon ja tuulen valjastaminen energialähteeksi vähentää polttopuun tarvetta esimerkiksi ruoan laitossa. Tämä vähentää ihmisten ja yleensä erityisesti naisten riippuvuutta usein vaikeasti hankittavasta polttopuusta.

Teknologiaan liittyvää yhteistyötä edistetään sopimuksen puitteissa myös kehitysmaiden välillä. Toisaalta pyritään turvaamaan perinteisen osaamisen ja käytäntöjen säilyminen ja myös kehittämään niitä. Kansainvälinen tutkijayhteisö on herännyt huomaamaan, että esimerkiksi alkuperäiskansojen maankäyttöön liittyvät tavat ja tietämys ovat jääneet tutkimustyössäkin pitkälti syrjään.

Monipuolinen tieteellinen työ, esimerkiksi maaperän laadun järjestelmällinen valvonta riskialueilla, auttaa luomaan ennakkovaroitusjärjestelmiä ja varautumaan paremmin tuleviin kuivuusjaksoihin. Kansallisia torjuntavalmiuksia kehitetään luomalla ja vahvistamalla kansallisia instituutioita, lainsäädäntöä ja strategista suunnittelua. Lisäksi koulutetaan päättäjiä ja asiantuntijoita ja luodaan innovatiivisesti vaihtoehtoisia elinkeinoja.

Teollisuusmaat on velvoitettu kehittämään mittareita eri toimenpiteiden tuloksellisuudesta. Aavikoitumis-sopimuksella on kansallisista asiantuntijoista nimetty tiede- ja teknologiakomitea (Committee on Science and Technology, CST). Komitean työ on ollut tähän mennessä kuitenkin ennemmin poliittista kuin tieteellistä; työllä ei ole ollut yhteisiä tavoitteita eikä tavoitteiden edistymistä osoittavia mittareita. Tarvitaan enemmän objektiivista tietoa aavikoitumistilanteen kehityksestä eri puolilla maailmaa.

Sopimustyöhön tarvitaan edistysaskelia erityisesti aavikoitumisen vastaisen työn tehokkuuden arvioinnissa. Työlle pyritäänkin kehittämään toimiva kolmikanta, jonka muodostavat sopimukseen kuuluvat hallitukset, kansalliset toimeenpanevat tahot sekä riippumatonta tietoa tuottava, tuloksia arvioiva tieteellinen työryhmä.

YK kutsuu kaikki mukaan aavikkovuoden toimintaan

17.6. on teemavuonnakin tuttuun tapaan kansainvälinen päivä aavikoitumisen ja kuivuuden ehkäisemiseksi. Roomassa järjestetään juhlavuoden kunniaksi "Desert nights" -filmifestivaali 12.–17.6. Elokuvat käsittelevät ihmisten elämää maailman kuivilla alueilla.

Aavikkovuoden alateemoiksi ja niihin liittyvien päätapahtumien toteuttamispaikoiksi on valittu nuoret (maaliskuu, Bamako/Mali), köyhyys ja nälkä (huhtikuu, Geneve/Sveitsi), kansalaisyhteiskunta (toukokuu, Montpellier/Ranska), naiset (toukokuu Peking/Kiina) tiede ja tutkimus (kesäkuu, Tunis/Tunisia) sekä siirtolaisuus (syyskuu Almeria/Espanja).

YK:n kansainvälisen vuoden päävastuun kantaa aavikoitumissopimuksen sihteeristö. Teemavuoteen osallistuvat lisäksi muun muassa YK:n ympäristö- ja kehitysohjelmat sekä kansainvälinen maatalouskehitysrahasto (IFAD). Vuotta tukevat erityisesti kenialainen rauhan nobelisti Laureate Wangari Maathai, Algerian ympäristöministeri Cherif Rahmani ja bulgarialainen jalkapallotähti Hristo Stoitchkov. Tiedossa on myös Euroopan ja aavikoitumisesta kärsivien maiden välinen jalkapallo-ottelu.

Valtiot, kansainväliset- ja kansalaisjärjestöt sekä yksityissektorin toimijat kutsutaan järjestämään teemavuoteen sopivaa toimintaa. Kansainvälisen teemapäivän osuminen kesäkuulle on oppilaitosten näkökulmasta valitettavaa. Toimintaa voi kuitenkin järjestää esimerkiksi 24.10. vietettävän YK-päivän merkeissä. Suomen YK-liitto kartoittaa Suomessa teemavuoden toiminnasta kiinnostuneita tahoja ja tukee yhteistyötä. Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä YK-liittoon. Lisätietoa löytyy aavikko-sivuston Toimintaa-linkin takaa.